Äitini rassaa....

Kun menemme kylään 1-vuotiaan lapsemme kanssa hän puuttuu kaikkeen. Nukuttamiseen, syömiseen, leikkeihin. Mä ihmettelin ennen, miksi hän on karkoittanut ennen niin läheisen veljeni sen jälkeen, kun tämä perheellistyi. Mitään ei äitini mielestä tehdä oikein, vaan aina on parempi ratkaisu.



Ruokapöydässä sais antaa vain soseita ettei lapsi tukehdu. Tietysti tää on parempi kuin anoppilassa, missä silloin 11-kuukautiselle lapsellemme annettiin pala raakaa perunaa järsittäväksi. Mut on tää toinen ääripääkin mahdoton..."leikkaa pienemmiksi, NOINKO isona annat, hui en uskalla katsoa"-puheet siivittävät syömistämme. Leipää lapsi osaa myös syödä itse, haukkaa reinasta ja mutustaa ja saa siitä ison huvin, mutta siitäkin tulee huuto ja poru kun pitäis pieniä sormenpäänkokoisiksi paloiksi.



Nukkumaan käydessä meillä on omat rutiinit, mutta vieraassa paikassa lasta vähän itketti, niin yhtäkkiä äitini syöksyi sisään ovesta ja sanoi "mummo nukuttaa". Ei saanut kyllä nukkumaan, niin sitten luovutti ja sanoi, että lapsi on hankala.



Ja välit äitiini ovat kunnossa. Ennen mua se puuttuminen kaikkeen ei rasittanut, mut nyt kun yritän elää omaa perhe-elämää niin se tuntuu vähän tunkemiselta.