Vertaistukea jännittämiseen! Kertokaa parhaat selviytymiskeinonne!

[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 11:19"]

Mulle auttoi se, että lopetin ajattelemisen, että olisin jotenkin niin tärkeä, että toimintani kiinnostaisi muita.

Minulle tuli aidosti olo, että tässä maailmassa on niin paljon tärkeämpiäkin asioita kuin minun jännitrtämiseni. Ajattelin, että en ole tälle ihmiskunnalle mitenkään tärkeä ihminen. Ajattelin, että epäonnistumiseni vaikkapa esitelmän pidossa on täysin mitätön juttu maailman epäonnistumisten sarjassa.

Loppui pelot.

[/quote]

Olet kyllä oikeassa siinä, että asioiden laittaminen oikeisiin mittasuhteisiin on järkevää. Ja varmaan jännityksessäkin on kyse jostain todella syvään juurtuneesta ajatusmallista tai pelosta, jota pystyy muokkaamaan nimenomaan ajatteluaan muuttamalla. Itse kuitenkin koen ihmissuhteet jotenkin paljon merkityksellisemmiksi kuin yksittäiset esitelmät tai vastaavat. Mokaaminen tärkeän ihmisen kanssa ei varmasti kaada koko maailmaa, eikä maailmaa varmasti kiinnosta minun parisuhteeni pätkän vertaa, mutta kun se parisuhde olisi minulle tärkeä, suuri juttu mun omassa maailmassani. Tämä varmaan sitä jännitystäkin ruokkii. Joka tapauksessa kommentistasi muistui mieleeni keino, jota olen joskus käyttänyt ja joka ainakin joissain tapauksissa on vähän auttanut: kuvittelen huomisen, siis päivän, joka seuraa jännittävän tilanteen jälkeen - ja vakuutan itselleni, että jos kuitenkin olen vielä huomennakin ihan hengissä, eivät asiat voi niin hirveän huonosti olla. ap

[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 16:23"]

[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 11:19"]

Mulle auttoi se, että lopetin ajattelemisen, että olisin jotenkin niin tärkeä, että toimintani kiinnostaisi muita.

Minulle tuli aidosti olo, että tässä maailmassa on niin paljon tärkeämpiäkin asioita kuin minun jännitrtämiseni. Ajattelin, että en ole tälle ihmiskunnalle mitenkään tärkeä ihminen. Ajattelin, että epäonnistumiseni vaikkapa esitelmän pidossa on täysin mitätön juttu maailman epäonnistumisten sarjassa.

Loppui pelot.

[/quote]

Olet kyllä oikeassa siinä, että asioiden laittaminen oikeisiin mittasuhteisiin on järkevää. Ja varmaan jännityksessäkin on kyse jostain todella syvään juurtuneesta ajatusmallista tai pelosta, jota pystyy muokkaamaan nimenomaan ajatteluaan muuttamalla. Itse kuitenkin koen ihmissuhteet jotenkin paljon merkityksellisemmiksi kuin yksittäiset esitelmät tai vastaavat. Mokaaminen tärkeän ihmisen kanssa ei varmasti kaada koko maailmaa, eikä maailmaa varmasti kiinnosta minun parisuhteeni pätkän vertaa, mutta kun se parisuhde olisi minulle tärkeä, suuri juttu mun omassa maailmassani. Tämä varmaan sitä jännitystäkin ruokkii. Joka tapauksessa kommentistasi muistui mieleeni keino, jota olen joskus käyttänyt ja joka ainakin joissain tapauksissa on vähän auttanut: kuvittelen huomisen, siis päivän, joka seuraa jännittävän tilanteen jälkeen - ja vakuutan itselleni, että jos kuitenkin olen vielä huomennakin ihan hengissä, eivät asiat voi niin hirveän huonosti olla. ap

[/quote]

Minusta jo tässä aiemmin esitetty kommentti itsensä hyväksymisestä sellaisena kuin on olisi ap:lle nyt kaikkein tärkeintä. Tähän voi myös auttaa, se, että saa itsensä uskomaan kyseessä olevan kuitenkin koko elämän mittakaavassa aika pieni juttu. Jännityksen kaltainen juttu, josta kaiken lisäksi muillakin on kokemuksia, ei ole mitenkään epänormaali, kauhea ja valtava, vaan jotakin sellaista, joka kannattaa vain hyväksyä osaksi itseään ja elämäänsä. Silloin ne jännityksen oireetkaan eivät ehkä tuntuisi niin pelottavilta eivätkä siten aiheuttaisi lisäjännitystä.

Tässä taas tuo työpaikan jännittäjä. Kiitos sille, joka ehdotti minulle avun hakemista. En ole itse ajatellut olevani niin syvällä suossa, mutta kun niin kirjoitit, taidan olla. Ja lukiessani tänään eilisiä tekstejäni, kyllähän se ikävältä kuulostaa.

Tämä on hyvä ketju. Kiitos, että kukaan ei ole tullut tänne ilkeilemään. :)

Jännitystä voi yrittää poistaa alkoholia juomalla. Alkoholi on usein apuna vastakkaiseen sukupuoleen tutustumisessa varsinkin ravintoloissa ja muissa vastaavissa juhlintatilanteissa. Riittävästi viinaa, niin puhekin alkaa luistaa.

Minulla se hetkeen keskittyminen on tarkoittanut sitä, etten päästä paniikkia vellomaan ja eskaloitumaan vaan kun menen tilanteeseen, kuvittelen olevani punttiksella. Kun saoilla yritän tehdä kovilla painoilla, olen keskittynyt, hyvässä ryhdissä, tunnen itseni voimakkaaksi, lihakset sopivassa jännityksessä ja suoritus onnistuu joskus täydellisesti ja joskus voimat ei riitä kaikkeen. Tämä voimaannuttamisajattelu on saanut minulla paniikkireaktioa kuriin. 

t. Keskustelun ulkopuolinen, ei 11

5. vielä:

Haluaisitko tähän avata, mikä sinua varsinaisesti jännittää alkavassa parisuhteessa? Onko se innostusta, joka "menee yli" vai jonkinlaista mokaamisen pelkoa? Jos jälkimmäistä, niin mitä se mokaaminen käytännössä olisi ja mitä siitä seuraisi? Millä tavalla toinen osapuoli voisi mielestäsi "mokata"?

Erään esiintymiskoulutuksen loppupuolella teimme seuraavanlaisen vapaaehtoisen harjoituksen: kukin halukas meni vuorollaan muiden eteen tuolille istumaan. Tuolilla sai istua, elehtiä, ilmehtiä ja muutoinkin reagoida ihan miten tahansa. Harjoitus kuulostaa karulta, mutta sillä oli suuri merkitys itselleni esiintyjänä. Siinä sai käydä jännityksen kaikki tunteet ja reaktiot rauhassa läpi, suojautuakin. Tilannetta sai purkaa ohjaajan kanssa koko ajan, totutella katsottuna oloon ja päästä tilanteessa siihen hyvään, rauhalliseen vaiheeseen. Toisaalta juttelimme myös yleisön tunteista, esimerkiksi kovien jännittäjien kohdalla huomasin itse katsovani mieluusti alussa pois päin antaen "esiintyjälle" tilaa ja aikaa.

Vaikka ryhmä koostui enimmäkseen tutuista opiskelukavereista ja muutoinkin ryhmän kanssa oli jo pari päivää touhuttu, äkkiseltään ja mitään varsinaisesti valmistelematta muiden katseen alle meneminen tuntui todella jännittävältä. Lopulta tunsin oloni todella hyväksi ja vahvaksi sekä läsnäolevaksi.

Olen harrastusteni ja työn kautta ollut muiden katsottavana ja arvioitavana paljon ja minua auttavat aiemmin mainitsemieni lisäksi:

- valmistautuminen. Esitettävien asioiden opettelun lisäksi visualisoin tilanteet mahdollisimman hyvin etukäteen. Mietin myös, miltä tilanne näyttää katsojan vinkkelistä. Jos menen johonkin astetta jännempään sosiaaliseen tilanteeseen (esim. miehen vanhempien ehka tapaaminen jne.) valmistaudun pikkuisen miettimällä vaikka pari puheenaihetta mahdollisiin hiljaisiin hetkiin sekä asioita, joita minulta todennäköisesti kysytään :)

- katsottuna olo on minulle jollakin tapaa turvallinen asia, koska kun kaikki katsovat minua, minä näen kaikki ihmiset. Näen, mitä tapahtuu, jollakin tasolla vaikutan kaikkiin läsnäolijoihin, koen harmitonta vallan tunnetta. Valta tuntuu tässä vähän väärältä sanalta, ennemminkin turvallisuutta, mutta ymmärtänette pointin :)

- ja juuri tuo ap:nkin mainitsema tilanteen päättyvyys, jännittävä hetki ei kestä ikuisuutta, vaan kohta ollaan taas normaalissa arjessa ja elämä jatkuu

En tiiä auttaako mikään

Painitaan vähän eri sarjassa. Mulle työpaikkaruokalassa syöminen on ylivoimaista. Jotenkin mä sinne töihin saan mennyksi. Muuten sosiaalinen elämä oman miehen ja lasten seuraa lukuunottamatta olematonta. Lääkitystä koitin kerran. Ei auttanut. Mä oon huomannut ettei tästä saa kyllä puhua/kukaan ei halua kuulla.

Menette tilanteisiin ilman ennakko-oletuksia ja keskitytte olemaan läsnä hetkessä. Kyllähän sitä stressaantuu, jos stressaa.

Minuakin jännittää alussa tärkeiden ihmisten seurassa. Olen oppinut sanomaan sen heille ääneen, se jo helpottaa. Ihmiset ottavat sen kohteliaisuutena ja tekevät parhaansa, että minulla olisi mahdollisimman mukava olla. Ja usein, kun uppoutuu kiehtovaan, rentoon keskusteluun, niin jännitys vähenee itsestään.

Hei taas! Olen niin iloinen, että tämä ketju on toiminut hyvin ja pysynyt asiallisena. Paljon viisauden sanoja. Näistä uudemmista etenkin 26, 33 ja 34. Kiitän ihan sydämeni pohjasta. En osannut ajatella, että tämmöisestä nettikeskustelusta voisi oikeasti olla todellista hyötyä, mutta nyt alkaa näyttää siltä, että on.

Olen tässäkin välissä muutaman kerran tavannut sitä uutta ihmistä, joka jännitystilanteita aiheuttaa, ja tuntuu siltä, että tämän asian miettiminen ja jakaminen täällä teidän kanssa on jotenkin tehnyt jännityksestä siedettävää. Se ei ehkä ole vähentynyt, mutta minusta ei enää tunnu (henkisesti) niin pahalta, että jännitän. Olette auttaneet minua antamaan tälle ongelmalle sanat ja virtuaalisella tuellanne myös hyväksyneet minut. Olen siitä todella kiitollinen. Hullua, että ventovieraista näin löytää ihmisen ihmiselle.

Numerolle 34 voisin vielä vastata. Alkavassa parisuhteessa minua jännittää, että laitan itseni ja tunteeni henkilökohtaisesti likoon. Se olen minä itsenäni ja yksityishenkilönä, joka on tarkastelun kohteena. Kun kyse on vielä rakkauden toiveesta, on panoksena aika paljon.

Pohdin alussa, varsinkin jos emme ole mitenkään vanhoja tuttuja, vaan suhde on kehkeytymässä alkutekijöistään asti, mitä se toinen minusta ajattelee ja sitä, että jos minä välitän ja olisin valmis rakastamaankin, mitä teen, jos toinen ei olekaan yhtä lailla. Tähän tietysti sekoittuu vielä se ihan positiivinen jännittynyt odotus, että jotenkin kutkuttaa nähdä se toinen ja olla hänen seurassaan. Mutta kun se ei jää noihin viattomiin kutkutteluihin.

Tämä on siis ollut tyypillistä ihan kaikissa parisuhteissani, joita (pitkiä, vakavia sellaisia) on ollut kaksi ja nyt tämä orastava kolmas. Kahden aiemman perusteella tiedän, että paniikinomainen jännitys menee jossain vaiheessa ohi, jos vain tästä karmeasta hermostuksesta huolimatta onnistun jatkamaan juttua niin pitkälle.

Sitä vain jotenkin välittää niistä seurauksista (joiden toivoo olevan positiiviset) niin paljon, että  menee ihan jumiin ja hermostuksen iskiessä ei pystykään tekemään oikein mitään sen pelossa, että tekeekin väärin. Ja kun välitön tilanne on ohi, mietin, meniköhän kaikki hyvin ja mitä seuraavalla kerralla sitten sanon tai teen/teemme. Entä jos, entä jos, entä jos. Parisuhteen alussa olen jatkuvassa kehässä, jossa jännitys aina vällillä lientyy, muttei katoa kokonaan. Kun kirjoitan tätä, kuulostaa se ihan järjettömältä ja kieroutuneelta, mutta näin se vain on. Yritän voida sille jotain, hallita sitä, elää sen kanssa, mutta vaikeuksia on.

En tosiaan ole muuten ihmisten seurassa ujo, vetäytynyt tai mitenkään varovainen. Olen tehnyt elämäni aikana valmistumisen jälkeen kahdentyyppistä eri työtä (joista toisesta sitten muodostui ammatti ja ura), ja molemmissa minun piti ja pitää esiintyä paljon ja reagoida joskus suurenkin "yleisön" tarpeisiin ja vaatimuksiin. Tämä sopii minulle hyvin, sillä tykkään olla esillä, luotan työssäni itseeni ja nautin osaamiseni näyttämisestä. Töissä minun ei myöskään tarvitse laittaa henkilöäni niin akuutisti peliin, sillä olen työntekijän roolissa ja edustan työnantajaani, en vain itseäni. Myös epäuodollisissa kohtaamisissa, joissa väkimassaa ei ole valtavasti, minä olen se, joka pyrkii rikkomaan jäätä ja virittelemään keskustelua. Näin vaikkapa jossain suvun juhlassa, jossa istun samassa pöydässä sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät kovin hyvin tunne toisiaan.

Jotenkin semmoinen tulevan hallitsemattomuus minua varmaan pelottaa. Kun tiedän, että minä johdan, päätän ja säätelen sitä, mitä on tulossa, menee kaikki hyvin. Kun taas en tiedä, jännitän, murehdin etukäteen, murehdin, että murehdin, moitin itseäni, sitten yritän ymmärtää ja olla armollinen, mutta kuitenkin tuijotan öisin kattoon silmät auki ja päivällä saan huonolta ololta syötyä vain pakottamalla itseni siihen. Ja tietysti pidän itseni hyvinkin kasassa, koska minulla on lapsi enkä halua tarttuttaa hermoiluani häneen. Esimerkiksi juuri suhde alussa on todella epävarma ja ennustamaton, koska enhän tietysti voi sitä toista ihmistä säädellä ja tietää, miten hän asioihin reagoi. Se on kuitenkin niin kahden kauppa, ja tasa-arvoinen sellainen, etten mitenkään pääse siihen tilaan, jossa kokisin jotenkin hallitsevani kokonaisuutta.

ap

"menette tilanteisiin", "ota itseäsi niskasta kiinni", nämä ovat sellaisen ihmisen neuvoja, joka ei ole koskaan jännittänyt oikeasti, sairaalloisesti. Minäkin olen hyvin aikuinen, mutta joutuessani vaihtamaan työpaikkaa vajaa vuosi sitten, minusta kehkeytyi sekoileva hermokimppu. Osaan työni ihan hyvin, mutta valmiissa työyhteisössä on omat tapansa toimia. Minua reilusti nuoremmat kollegat vahtivat tekemisiäni koko ajan ja puuttuvat tekemisiini. Töihin meno stressaa, viikonloput ja lomat hermoilen pilalle. Kiukuttelen miehelle, kun paine on niin kova. Asiaa ei auta, että yksi neljästä työkaverista sanoi heti alkuun, että hän savusti edeltäjäni kahdessa vuodessa ulos talosta. Olen naimisissa, mutta itsetuntoni on romahtanut tämän vuoden aikana niin, etten takuulla pystyisi solmimaan parisuhdetta jos olisi pakko.

Ihan fyysisiin oireisiin kannattaisi kokeilla beetasalpaajia, esim. propralia, joka on harmiton lääke. Kun tietää, ettei kädet tärise ja kasvot punoita, niin voi keskittyä muuhunkin kuin omien oireiden tarkkailuun.

Hei vitonen!

Mikä sai itsetuntosi alenemaan? Jos entisessä työpaikassasi kuitenkin tunsit olevasi pätevä, mitkä syyt saivat uudessa työpaikassa sinut uskomaan, ettet osaa etkä riitä? Tietysti aluksi on pallo hukassa, mutta miten tilanteesta tuli pysyvä? Ihan hirveän kurjaa, jos kollegat ovat sellaisia, joiden toiminta menee kiusaamisen puolelle. Kamala kierre, jos aina töihin mennessä huono kuva itsestä vahvistuu työkavereiden puheiden ja kyttäyksien takia. Inhottavaa!

En osaa sinua auttaa, kun olen tuo ap, joka hukassa itsekin, mutta tsemppiä toivotan! Onko tilanteesi vuoden aikana pahentunut vai parantunut? Oletko yrittänyt hakea jotain apua, keskusteluapua tai lääkitystä? Hirveästä, koko elämään tunkevasta jännityksestä kroppakin väsyy jo niin paljon. Uskon, että olet todella kovilla. Ja olet varmaan oikeassa siinä, ettei sellainen, joka ei koskaan ole sairaalloisesti, siis epänormaalin paljon, jännittänyt tai ollut ahdistunut, oikein pysty samastumaan jännittäjän tilanteeseen. Kyllä minäkin sanon itselleni, jopa ihan ääneen, että ota nyt itseäsi niskasta kiinni ja ei tässä hätiä mitiä, mutta se ei auta, kun jännitysreaktio on niin välitön ja voimakas. Jännitävä tilanne, niin bäng, jännitys on päällä ja niiden oireiden (mulla etenkin oksettamisen) huomaaminen sitten vain hermostuttaa yhä enemmän.

Olen kuullut, että nuo jotkut beetasalpaajat lieventäisivät oireita, mutta ole tosi epäluuloinen tuollaista lääkitystä kohtaan. En halua tulla riippuvaiseksi, ja toisaalta en myöskään miellä itseäni suorastaan sairaaksi (kun tämä paha jännitys liittyy melkein yksinomaan vain romanttisten suhteiden luomiseen). Todella rasittavaa, kun en tiedä tarkkaan, MISTÄ on kyse. Minua ei ole nimittäin kukaan mitenkään erityisen huonosti ikinä kohdellut.

Mä oon samaa mieltä sen kanssa jota asiasta kertominen oli auttanut. Eli oon ite siinä tilanteessa tai jo ennen tunnustanut että panikoin. Se on jotenkin helpottanut vaikka ei se kokonaan vie sitä etukäiteisjännitystä niin tilanteessa kuitenkin auttaa. Kun ei ne muut sitten odota että mä olisin rauhallinen niin saan "luvalla" olla hermostunut.

En ole tuolla tavoin sosiaalinen jännittäjä, mutta esiinnyn (laulan) työkseni. Jännitän siis niissä tilanteissa, jotka ovat minulle tärkeitä. Se tarkoittaa, että olen oikeassa paikassa, haluan olla siinä ja onnistua. Koen positiivisena asiana sen, että "pääsen" jännittämään. Yleisö (teidän tapauksessa ylipäätään toiset ihmiset) on puolellani ja haluavat minun onnistuvan. He ovat tulleet nauttimaan ja keskittyvät positiivisiin asioihin, joten minäkin otan hommasta ilon irti. Peruskeikkasetti kestää n.45min, muutama moka siellä täällä yhteensä korkeintaan muutaman sekunnin :) Sitä paitsi ei se moka, vaan kuinka siitä uidaan sujuvasti eteenpäin ja kunnon hymy päälle, niin kukaan muu ei edes huomaa :)

olen samanlainen kuin sinä, inhoan uuden parisuhteen alkuvaihetta, jännitän niin paljon, että  seurustelu ei todellakaan ole kivaa. Olen käyttänyt jännityksen poistamiseen alkoholia, mitä en todellakaan suosttele, koska nyt jälkeenpäin olen tajunnut, että vaikka se auttaakin jännitykseen, niin siitä on haittaa, koska en ole oikeasti joutunut kohtamaan niitä jännittäviä tilanteita enkä siksi ole oppinut pääsemään jännityksestä eroon, vaan se on jääntyt pysyväksi ominaisuudeksi. 

Oma neuvoni on, että jos jännittää, niin yrittää olla stressaamatta siitä, hyväksyy jännityksen ja ajattelee, että se menee kyllä ohi ajan kanssa. Ja kun näin toimii, niin pikkuhiljaa on käynyt niin, että en enää jännitäkään niitä tilanteita, joihin olen itseni pakottanut menemään jännityksestä huolimatta. Seurustelusuhteessa en tätä ole kokeillut, koska olen ollut nykyisen mieheni kanssa jo parikymmentä vuotta, mutta esim. työelämässä se on toiminut.

Jännitin aikoinaan esim. kokouksia, en uskaltanut puhua niissä mitään ja asiat meni jotenkin ihan ohi, tunsin itseni tyhmäksi jne. Mutta silti ilmottauduin vapaaehtoiseksi sellaisiin projekteihin, joissa piti kokoustaa vieraiden ihmisten kanssa, englanniksi ja vieraassa maassa. Muutamassa ensimmäisessä kokouksessa en uskaltanut sanoa mitään, kahvitauoillakin jännitin niin, että tunaroin kahvin kanssa jne, mutta ajattelin, että ei se mitään, ei se oikeasti ulospäin näytä niin pahalle, hymyilin vaan ihmisille ja yritin olla ystävällinen. Pikkuhiljaa lopetin jännittämisen kokouksissa, siis ihan kaikissa kokouksissa, koska ne eivät enää olleet mitään uutta ja ihmeellistä, mitä jännittää. Ja saman uskon pitävän paikkansa kaiken muunkin kanssa - uusia asioita jännittää, mutta kun pakottaa itsensä vaan menemään tilanteisiin ja hyväksyy sen, että ensimmäisillä kerroilla ei ehkä kovin hyvin onnistu, niin pikkuhiljaa ne tilanteet tulee tutuiksi eikä niitä enää jännitä. 

Läsnäoloharjoitukset on olleet ainoat mitkä on mua auttaneet (ja paljon). Mutta tämä on vaikea ongelma. -toivon että tähän ketjuun ei tuu pätijät pätemään.

Toivon kaikille jännittäjille voimia ja uskoa parempaan. Mulla menee nykyään paremmin!

Aloin miettiä tuota ysin viestiä. En ole ikinä ennen ajatellut, että jännittäminen voisi oikeasti olla hyvä (kun se tuntuu niin kamalalta). Toki olen kuullut sellaisia perinteisiä juttuja, että vaikka ennen jotain esitystä pitää jännittää, sillä jos ei yhtään jännitä, esitys menee pieleen. Mutta siitä ei ole kukaan koskaan puhunut minulle, että mistä jännitys kertoo. Mutta nyt kun mietin, niin on se totta, että sen uuden kumppanin kohtaaminen on tosi tärkeä asia ja jos se ei olisi tärkeä, en sitten pelkäisi ja jännittäisi niin paljon. Kun olen yrittänyt päästä jännitykseni herraksi, parhaiten, vaikkei sekään ihan täydellisesti, on tehonnut ehkä tuo, että olen ajatellut sen toisen haluavan minulle hyvää. Tavallaan ei kyllä auta ajatella, että se toinen haluaa minun onnistuvan, koska onnistuminen olisi sitten sitä jännittämättömyyttä ts. ehkä eniten jännittää se, että sillä toisella on jotain sellaisia odotuksia minusta, joita en pysty täyttämään. Tiedän, ettei ole, mutta ajatusketju pääsee silti helposti syntymään. Mutta kiitos ihanan positiivisesta kommentista ja mielenkiintoisesta näkökulmasta!

Ap numerolle 10.

Tänne on tullut jo niin paljon ihania vastauksia. Tuntuu, että sekin auttaa. Ja 10, kun luin viestisi, melkein liikutuin, kun oli jotenkin niin hyvä huomata, että kaltaisiani on enkä ole outo ja ihan yksin tällainen parisuhteenaloitusjännittäjä. Tunnistan niin täysin kertomuksesi siitä, ettei seurustelu alkuvaiheessa ole kivaa. Ei olekaan! Vaan melkein kamalaa. Siis niin kuormittavaa, että meinaa jo luopua koko ajatuksesta tyyliin: "Oli niin paljon helpompaa ennen tätä - miksi edes ryhdyin tällaiseen?"

Olet todella rohkea, kun olet lähtenyt tietoisesti kamppailemaan tuon kokousjännityksen kanssa ja selviytynyt voittajaksi. Saanko kysyä, miten ihmeessä teit sen? Mikä oli se niitti, että päätit hirveästä olosta ja jännityksestä huolimatta tunkea itsesi kaiken maailman kokouksiin?

Sellainen rohkaisu sinulle myös, ap, että olen melko varma että iän mukana ongelmasi ainakin lievenee. Siihen vaikuttaa kypsymisesi ihmisenä. En väitä että olisit nyt kypsymätön. Mutta elämänkokemukset vaikuttavat niin että alat elää enemmän omana itsenäsi välittämättä niin paljon siitä mitä muut ihmiset ajattelevat sinusta.

<3 terv nro 11