Miksi monet vanhemmat eivät voi rakastaa lastaan ihan sellaisena kuin hän on?

hänen oppivan jotain kehittävää ja antoisaa?



Ok, en pidä hyvänä ajatuksena pakottamista, siis isompaa pakottamista kuin patistus sovituista harkoista kiinnipitämiseksi - pakottamalla ko. tekemisestä tulee nopeasti vastenmielistä.



Mutta minusta on toisaalta hoopoa AINA ANTAA LAPSEN MENNÄ AIDAN YLI SIITÄ MISTÄ SE ON MATALIN!



Lapset ovat mukavuudenhaluisia, ainakin useimmat lapset nykyään ovat. Jos vanhemmatkin kasvattavat lastaan sillä metodilla, että "ei tartte, jos ei huvita", lapselta jää moni asia oppimatta ja kokematta.



Ai ei huvita ottaa toista kieltä 4. tai 8. luokalla, no ei toki tartte, kun siitä on vähän vaivaa... (tämä nyt vain esimerkkinä).



Aikuisena ko. lapsi ei välttämättä vanhempiaan kiitä siitä, että he eivät ole yhtään yllyttäneet näkemään vaivaa minkään asian eteen.



Ruoska ja sekuntikello kädessä lapsen kasvattaminen on sitten toki jo toinen ääripää.

Voisiko näillä vanhemmilla, jotka "leipovat" lapsestaan urheiluharrastajaa, olla pohjimmiltaan taustalla pelko, että lapsi ei saa nörttinä hyväksyntää ikätovereiltaan ja syrjäytyy. Monesti kun epäliikunnalliset lapset joutuvat syrjityiksi. Tämä on siis vain pohdintaa.

haaveita, toiveita ja odotuksia sen suhteen, minkälainen he haluavat lapsensa olevan. Etenkin esikoisen kohdalla he kokevat voimakkaasti näin, perheen pienimpien kohdalla paineita ei enää ole niin paljoa. Ei aina ole helppo hyväksyä sitä, että haaveet eivät täytykään.

Ihmettelen tätä asiaa siksi, että vanhempani eivät vieläkään hyväksy minua ja valintojani, vaikka olen jo 3-kymppinen.



ap

Omasta mielesstäni vaadin juuri siksi, että rakastan. Jos välittäisin vähemmän, välittäisin vähemmän...

Tosin lapsi on erityislapsi, joten ei liene vaihtoehtoa.

Rakastatko itse ketään ihan sellaisenaan? Ovatko vanhempasi täydellisiä, paitsi etteivät rakasta sinua juuri niin kuin toivoisit... ja jos vain tämän asian voisi muuttaa? Me ihmiset yritämme vaikuttaa toisiimme, mitä läheisempi sitä kovempi tarve "ajatella" hänen puolestaan. Ikävää olla kohteena, mutta kaikki me tähän syyllistymme.

En minäkään todellakaan ymmärrä sitä, että väen vängällä esim. jotain tiettyä urheilulajia tuputetaan tai pakotetaan treenaamaan tosissaan, jos lasta ei yhtään kiinnosta.



Sen sijaan minusta on ihan ok vaatia lapsilta (kouluikäisiltä) sen verran pitkäjännitteisyyttä, että esim. harrastuksista ei olla pois ihan miten sattuu eikä niitä lopeteta hetken päänhänpistosta. Samoin koulunkäynnin eteen pitää tehdä töitä (kohtuudella), eli yrittää parhaansa.



Rakkaus lapsiin ei riipu harrastuksista tai koulumenesteyksestä.

Ihmettelen tätä asiaa siksi, että vanhempani eivät vieläkään hyväksy minua ja valintojani, vaikka olen jo 3-kymppinen.

ap

Jotkut vain ovat tuollaisia. Yritä olla välittämättä. Mulla on pieni lapsi ja haluaisin olla paineistamatta häntä. Vaikeaa silti olisi, jos koulussa tulisi huonoja numeroita tai lapsesta olisi kovaa vauhtia tulossa Tuksu. Mutta normaalin rajoissa yritän hyväksyä kaiken.

laitetaanko lapsi lukemaan läksyt tai että pitääkö maksettu harrastuskausi käydä loppuun.



Ennemminkin siitä, jos lapsi haluaa mennä amiksen autopuolelle (tai ei kouluun ollenkaan!) yliopiston sijaan. Tai lopettaa sen harrastuksen, missä hän kilpailee menestyksekkäästi. Pystyykö vanhempi hyväksymään päätöksen ja tukemaan lasta siinä?

Lapseni on syntynyt keskosena ja saanut jos mitä daiagnoosia ensimmäisen vuoden aikana. Olin hyvin pettynyt. Torjuin myös ajatusta, että hän olisi jotenkin meidän vanhempien jatke.



Nyt lapseni on jo ekalla ja on oma yksilönsä, joka ei aina tee niin kuin toivoisin, mutta olen oppinut erottamaan sen, että hän on oma yksilönsä.



Rakastaisin lastani, oli niin tai näin, mutta se olisi vaikeampaa jos hän olisi assi tai lesbo tai uskovainen tai heikkolahjainen tai kehitysvammainen.



Ehkä se on joku ikiaikainen käsitys siitä, että lapsi jatkaa sukua ja kantaa geenini eteenpäin.



Se mitä se harrastaa tai miten hän toteuttaa itseään on toisarvoista.

on usein ihan epävarmuus ja riittämättömyyden tunne. Olin itse arka lapsi ja tulin kiusatuksi koulussa. Ei siihen kukaan siihen aikaan puuttunut, kun ei se ollut räikeää. Oli ihan normaalia, että osa ei ollut niin suosittuja ja aivan luonnollista, että näitä sai katsoa nenänvarttaan pitkin ja halveksia sen minkä sielu sieti. No, sain esikoispoikani ja hän oli temperamentiltaan arka. Etenkin pikkupoikana oli niin erilainen kuin muut, ei huutanut ja hyppinyt vaan istui paikallaan ja järjesteli tavaroita tms. Sinänsä ihana lapsi, mutta pelkäsin hänen puolestaan ihan hirveästi. Näin sieluni silmin hänen tulevaisuutensa koulukiusattuna. Kas, tuli eskari ja koulu, ja kaikki menikin pääosin mukavasti. Opettajat ovat olleet kiusaamisten suhteen tosi jämptejä, aivan erilaisia kuin omat opettajani. Poika on jopa ns. suosittu, vaikka onkin jossain määrin vähän erilainen. Häpeän kovasti niitä toiveitani, että poika olisi ollut jotenkin "poikamaisempi", mutta ymmärrän, että tuo toive tuli ihan pelosta ja siitä, että halusin hänelle hyvää. Enää en viitsi kuin hymähtää, kun joku selittää, että lapsella pitää olla tietynlaiset vaatteet ja puhelimet, ettei tule kiusatuksi. Kasvattakaa itsetuntoa. Sitä olisin itse tarvinnut lapsena, ja yritän parhaani lasteni suhteen, vaikka alku olikin takkuisa :)

Tule olemaan hänen kanssaan viikko ja paasaa sitten rakkaudesta.



Kyllä hän on minulle tajuttoman rakas ja tärkeä, mutta samaan aikaan niin raskas, rasittava ja huolta + stressiä aiheuttava että oksat pois! Minä en toivonut lapselta paljoa, käytöstapoja ja normaalien asioiden oppimista. Vaan kun lapselta puuttuu kyky ns. mallioppimiseen ja tahtoon käyttäytyä sosiaalisesti hyväksyttävästi...hän tulee hakkaamaan päätään seinään vielä pitkään ja voi olla, että jossain vaiheessa joutuu muuttamaan pois kotoakin käytöksensä vuoksi vielä.



Kuka tahansa väsyy ja uupuu lapseen, joka vaikuttaa fiksulta ja ikätasoiselta, mutta seuraa omaa omituista logiikkaansa jonka noudattamatta jättämisestä seuraa kamaluuksia. Ei kuuntele tai ei muista juuri mitään mistä on puhuttu, uppoutuu omiin touhuihinsa. Mölisee jatkuvasti. Kun pyydät häneltä jotain tavaraa, hän heittää sen päin naamaasi ja suuttuu sinulle, kun vaadit anteeksipyyntöä: hän oletti että tietenkin luet hänen ajatuksensa eli osaat ottaa kopin siltä korkeudelta, ilman että hän mitään sanoo. Sitten voikin haukkua sinut ja uhkailla olevansa puhumatta loppupäivän.

Miksi monet vanhemmat eivät voi rakastaa lastaan ihan sellaisena kuin hän on? Esim. lapsi pakotetaan harrastamaan jotain lajia, että tästä voitaisiin olla ylpeitä. Ja yleensäkin lapsen pitäisi olla sellainen, että siitä voi ylpeillä tuttaville. Mistä johtuu? Eikö rakkautta vain silloin ole?

Eivät meidän lapsemme ainakaan ole koskaan harrastaneet siksi, että minä voisin olla ylpeä. Olen halunnut heille sellaisen harrastuksen, jossa he viihtyvät ja joka jaksaisi kiinnostaa mahdollisimman pitkään ja joka mielellään teini-iän tullessa pitäisi heidät pois notkumasta siideripullon kanssa kaupungilla.

Minä olen lapsistani joka tapauksessa ylpeä, he ovat maailman parhaita lapsia, tekivät he mitä tahansa. Se ei tarkoita sitä, ettenkö yrittäisi ohjata heitä parempaan suuntaan, jos he eivät esimerkiksi huolehdi koulutehtävistään tai puhuvat jostakin selän takana pahaa jne. Nimenomaan lapset ovat niitä, joita rakastan täysin pyyteettömästi ja ehdoitta.

Harrastukset ja ohjailu johonkin suuntaan tapahtuu juuri siksi, että lapsia rakastetaan, ja heitä halutaan avittaa sellaiseen suuntaan, jossa heidän elämänsä voisi olla mahdollisimman hyvä.

Todella käsittämätön kysymys ap:llä.