Paikalla äitejä joiden lapset kasvaa ilman isää??

2 vuotias. Mitä ajat takaa?

Suhtautumiseen vaikkuttaa myös lapsen äidin suhtautuminen ja muun ympäristön.

Eli vierestä, mutta asiaa: Itse kasvoin ilman isää 6-vuotiaasta eteenpäin. Vanhemmat erosivat ja jäimme isoveljeni kanssa äitini kanssa. Yhteys isään meni poikki, koska vanhemmat eivät osanneet kommunikoida keskenään ja meitä lapsia käytettiin palinappuloina. Miten suhtauduin? Oireilemalla; saamalla raivokohtauksia, ahdistumalla, ajattelemalla, että minun on tapettava itseni niin sitten vasta huomataan. Isää oli kova ikävä ja luulin, että lähti, koska ei rakastanut minua.



Jos vanhempani olisivat tulleet toimeen keskenään ja isästä olisi edes puhuttu jotenkin myönteisesti niin asia olisi ollut varmasti eri.



Teininä aloin pitää isääni uudelleen yhteyttä ja selvisi, että tilanne ei ollutkaan ollut niin yksiselitteinen. Nykyään olen enemmän yhteydessä isääni kuin äitiini.



Mutta hylätyksi tulemisen tunne on jättänyt jälkensä ja esim. toiseen luottaminen on edelleen vaikeaa.

Tuo joka kommentoi, että sairasta, on itse sairas. Lapsi ei todellakaan tarvitse sellaista roolimallia, mitä valitettavan moni paska vanhempi tarjoaa!!



Meillä tyttö kasvanut ilman isäänsä, tossa 3-vuotiaana oli semmoinen tiiviimpii yhteysjakso (isä siis aina vieraillut meidän luona, ei koskaan ollut lapsi isällään) ja siitä jäi semmoinen hylkäämisen tunne lapselle, kun nyt taas ei oo isästä mitään liki vuoteen kuulunut :( Alkuvuodet meni jotenkin helpommin, kun isi kävi kahvilla pari kertaa vuodessa, niin oli lapselle samanlainen hahmo kuin kummit/kaukaisemmat sukulaiset jne.



En tiedä kumpi parempi. Toisaalta lapselle helpotus tietää isänsä, toisaalta noi syyllisyyden tunnot/ikävät/MIKSI-kysymykset on lapselle niin hanurista :/



Mitään tähtipölyllä siroteltua kuvaa isästä en ole ylläpitänyt enkä toisaalta haukkunutkaan. Lapsi tietää, että isillä on semmonen ongelma, että se valehtelee eikä äiti hyväksy sitä, joten siksi äidin ja isin rakkaus loppui alkuunsa. Eikä isi tule vaikka sanoo tulevansa, eikä äiti hyväksy sitäkään, mutta sellainen isi nyt vain on, eikä se johdu lapsesta. (+monta muutakin isättömyyttä puoltavaa seikkaa, joita nyt en enempää erittele)



Mulla on miespuoleisia ihania ystäviä, jotka lapsen kanssa ovat pelanneet ja painineet, sekä onhan lapsella tietenkin isoisä :)

Alkuunsa ei ollut minkäänlaista ongelmaa lapsen kanssa. Oma suhtautuminen kyllä vei oman aikansa, että hyväksyi tilanteen oikeasti.



Lapsi ei vielä esikoulussakaan oikein ymmärtänyt meidän perheen erilaisuutta, meidän perhe nyt vain oli sellainen. Lähisuvussani oli myös paljon sinkkuja, leskiä ja eronneita, lapsiperheitä vähän. Lapseni oppi siihen, että ei tarvitse olla kahta aikuista.



Nyt murrosikäisenä, kun tuli muitakin ongelmia, pintaan on noussut myös se isättömyys. Nyt hän tietää, että vaikka on paljon lapsia, jotka eivät asu isänsä kanssa, niin lapseni on niitä harvoja, jotka eivät ole koskaan missään tekemisissä isänsä kanssa. Se harmittaa häntä ja hän työstää ajatuksiaan aiheesta varmastikin koko ajan. Ei kuitenkaan ole kiinnostunut ottamaan yhteyttä isäänsä tai käymään isänsä luona, sekin olisi mahdollista.



Sellaista.

Lapsi tarvitsee roolimallit kumpaakin sukupuoleen.

Alkuunsa ei ollut minkäänlaista ongelmaa lapsen kanssa. Oma suhtautuminen kyllä vei oman aikansa, että hyväksyi tilanteen oikeasti.

Lapsi ei vielä esikoulussakaan oikein ymmärtänyt meidän perheen erilaisuutta, meidän perhe nyt vain oli sellainen. Lähisuvussani oli myös paljon sinkkuja, leskiä ja eronneita, lapsiperheitä vähän. Lapseni oppi siihen, että ei tarvitse olla kahta aikuista

Nyt murrosikäisenä, kun tuli muitakin ongelmia, pintaan on noussut myös se isättömyys. Nyt hän tietää, että vaikka on paljon lapsia, jotka eivät asu isänsä kanssa, niin lapseni on niitä harvoja, jotka eivät ole koskaan missään tekemisissä isänsä kanssa. Se harmittaa häntä ja hän työstää ajatuksiaan aiheesta varmastikin koko ajan. Ei kuitenkaan ole kiinnostunut ottamaan yhteyttä isäänsä tai käymään isänsä luona, sekin olisi mahdollista.

Sellaista.

Jos ei kerran ole innokas ottamaan yhteyttä.

ei ole koskaan asunut isän, tai kenenkään muunkaan miehen kanssa. On siis vain äiti.



4 ekaa vuotta ei oikein edes kysellyt, nykyään puhutaan aiheesta välillä ja toivoo tapaavansa isänsä taas joskus. Kysyy, voisiko se asua meidän kanssa (ei voi).



Toistaiseksi puute ilmenee samallalailla kuin, että kavereilla on perheissä koira ja meillä ei ole. Tai jollain ei ole autoa, mikä on omituista jne.



Harmittaa toki lapsen puolesta, mutta toinen vaihtoehto olisi ollut abortti. Minun ei siis ollut mahdollista asua lapsen isän kanssa ja tapaamisten osaltakaan en halua isää pakottaa.