Lue keskustelun säännöt.
Syy koulukiusaamiseen, syrjintään ja rasismiim
10.01.2013 |
Meidän kantasuomalaisten suurin onglema on periytynyt ja periytyvä kollektiivinen huono itsetunto, joka siirtyy helposti myös henkilökohtaiseksi ominaisuudeksi.
Vuosisatojen ajan meidän yli rullattiin vuoroin idästä ja lännestä. Olimme alempaa kastia; orjia, rivisotilaita, työläisiä, maanviljelijöitä vuokratilkulla. Itsenäisyytemme suhteessa historiaamme on lyhyt. Kyse on samasta asiasta kuin 18 vuotta alistettu ja sorrettu lapsi saa vapauden tultuaan täysi-ikäiseksi. Ei hänestä tule ehjää ja muita kunnioittavaa ihmistä pitkään aikaan, ehkä ei koskaan. Päinvastoin, hän on rikottu ja epävarma ihminen, mikä ilmenee uhmana, uhona, vetäytymisenä, epävarmuutena, epäluulona muita kohtaan. Ja katkeruutena.
Meihin nyky-Suomessa eläviin kantasuomalaisiin sukupolvien ajan jatkunut alemmuuden tunne on siirtynyt osana kulttuuruperimäämme, jonka saamme pitkälti tiedostamatta. Kannamme sitä itsemmämme muodossa tai toisessa. Haava on niin syvä, että vasta silmänräpäyksen kestänyt itsenäisyys ei sitä vielä ole hälventänyt. Emme pysty uskomaan, että olemme hyviä ja maailmalle kelpaavia ihmisiä, vaikka meille niin sanottaisiinkin. Olemme epäileviä, käperrymme itseemme.
Traagisinta on, että meille opetetut hyveet vaikenemisesta, pois katsomisesta, asioihin puuttumattomuudesta ja muiden kohtaamattomuudesta ovat meidän kirouksemme tänään. Toimimme kun orjat vaikka voisimme olla vapaita, avoimia, rohkeita ja suurisydämisiä.
Olemme tottuneet siihen, että joku muu hoitaa. Että minun ei tarvitse kantaa vastuuta. Että parempi pysyä hiljaa ja puurtaa vain omaa tonttia. Ja jos joku tulee liian lähelle on parenpi ärähtää, että pysyy poissa. Hoitakoon asiansa jossakin muualla!
Tämä kaikki näkyy elämissämme joka päivä, mikä pahinta myös kodeissa. Siinä, miten kasvatamme lapsemme, miten kohtaamme toisemme. Tai siis emme kohtaa. Ja emme kasvata. Ja emme tue. Ja emme auta. Ja emme puutu, vaikka jotakin on vialla, vaikka toista hakataan ja lyödään. Asiahan ei kuullu meille, orjalle ja nöyrälle palvelijalle!
Lapsemme oppivat tämän, tuntevat arvottomuutta ja hakevat paikkaansa. Rakkaus puuttuu. Monilla, ja valitettavasti yhä suuremmissa määrin, se purkautuu väkivaltana toisiamme kohtaan kouluissa, kaduilla, baareissa. You name it. Ja helpoin kohde ovat tietenkin ne suomalaiset, jotka eivät muisrtuta meitä kantasuomalaisia, jotka kannamme orjan muistoa sydämessämme.
Ehkä voisimme jo vapauttaa itsemme?
Kommentit (9)
"Niin kuin se vanha sanonta, että kun jokea pitkin tulee lastu, niin isäntä lähtee kirves kourassa yläjuoksulle."
Hyvin kiteytetty! Kuvaa asennetta ja sitä, että kyseessä on 'vanha sanonta'. Eli ikään kuin jokin kansanviisaus, joka vain on. Kyseenalaistamatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ainakin (ja lapsillani) on niin hyvä itsetunto että meidän ei tarvitse alistaa ketään itsemme ylentämiseksi.
Olen näitä aika pitkään pyöritellyt. Kakkoselle sen verran, että meidän persoonastamme, tavoistamme ja uskomuksistamme tulee vanhemmiltamme enemmän kuin moni on valmis myöntämään. Vasta kun myöntää, voi vapautua.
No, muutoin olin sanomassa, että silmieni avauduttua itselleni on alkanut kehittyä jonkinlainen tuska ja turhautuminen muita kantasuomalaisia kohtaan ... toivottvastasi se ei kehity rasismiksi...
Ymmärrän Abu Hanna hyvin!
Minulla ainakin (ja lapsillani) on niin hyvä itsetunto että meidän ei tarvitse alistaa ketään itsemme ylentämiseksi.
siksi 'me' muoto. Tervetuloa joukkoon, toivottavasti meitä vapauteita tulee koko ajan lisää =)
juuri sitä olettamaasi suomalaisten huonoa itsetuntoa, josta puhut.
Ehkä sinikin pitäisi kaivaa jostain jotain positiivisuutta liittyen suomalaisuuteesi. Minä olen jo löytänyt paljonkin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vastaantulleelle ulkomaistaustaiselle naiselle. Hän vilkaisi minua vain arvostelevasti.
Tuo nainen oli Ummayah Abu-Hannah.
vastaantulleelle ulkomaistaustaiselle naiselle. Hän vilkaisi minua vain arvostelevasti.
Tuo nainen oli Ummayah Abu-Hannah.
Koska kaikki suomalaiset hymyilevät sinulle aina takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vastaantulleelle ulkomaistaustaiselle naiselle. Hän vilkaisi minua vain arvostelevasti.
Tuo nainen oli Ummayah Abu-Hannah.
Koska kaikki suomalaiset hymyilevät sinulle aina takaisin.
En suinkaan:) ajattelin hänen olevan vain egosentrinen, itseään täynnä oleva julkku. Tämän päivän valossa huomaan olleena täysin oikeassa.
Olen itsekin miettinyt jotain tuollaista, varsinkin kun oma mieheni on ulkomaalainen, entisestä suurvallasta kotoisin, ja sitä huomaa sen maan kansalaisissa aivan erilaisen asenteen ja itsearvostuksen. Myös sen että osataan myös vaatia ja oikeasti vaikka päättäjiä vastaan käydä taistelemaan jos tuntuu että kansaa sorretaan. Suomalaiset vaan alistuu hiljaa ja marisee takanapäin.
Mäkin olen tullut siihen tulokseen että Suomen asema pienenä ympäröivistä kansoista varsin erilaisena kansana, jota on alistettu ja palloteltu valtakunnalta toiselle on varmasti vaikuttanut siihen että tietyt kielteiset käytösmallit ja asenteet on kehittyneet. Olemme aina ikään kuin puolustuskannalla, toinen ihminen on arvaamaton, vähän kuin vihollinen. Niin kuin se vanha sanonta, että kun joka pitkin tulee lastu, niin isäntä lähtee kirves kourassa yläjuoksulle. Kyllä tässä kehitystä koko ajan tapahtuu mutta osa noista piirteistä on jo niin syvästi kansanluonnetta, että ei meistä äkkiä kovin avoimia ja rohkeita tule kansana.