Lue keskustelun säännöt.
Olen masentunut, mutta vielä toistaiseksi olen hyvin osannut piilottaa sen läheisiltäni
28.01.2013 |
Kaikilla on mielikuva minusta, että olen jaksava ja iloinen. Hoidan lapset hyvin, ulkoilen heidän kanssaan paljon, teen ruokaa, pidän kodin siistinä, teen mielellään kotitöitä jne.
Mutta mielessäni kiehuu. Olen oikeasti väsynyt ja en jaksaisi tehdä MITÄÄN. Hampaat irvessä siivoan ja pesen pyykit, sekä laitan ruuan. Lapset hoidan rutiinilla, koska ne pitää hoitaa. Ulkoilen satunnaisesti ja silloinkin vain, koska on pakko (pitää käydä kaupassa, viedä lapsi harrastukseen)
Läheisilleni näyttelen iloista. Monet kysyvät minulta neuvoja vaikeisiin elämäntilanteisiin tai ongelmiin lasten kanssa. Autan ja neuvon. Olen jopa ottanut ystäväni vauvan meille hoitoon, jotta ystäväni saisi nukkua.
Pelottaa vain, kauanko vielä jaksan? :( Alan olemaan todella uupunut, mutta ylpeyteni ei anna myöten pyytää apua ja myöntää olevani heikko.
Kommentit (6)
mielestäni se on heikkoutta, että ei voi myöntää tarvitsevansa apua vaan oman ja lasten kustannuksella yrittää jaksaa eteenpäin vaikka ei jaksa.
ja sitten joku kaunis päivä sinä olet pimahtanut ja lapsesi kärsivät.
Olet nyt heikko, et silloin kun uskallat se sanoa ääneen, että tarvitset apua. Ihminen joka hakee itselleen apua, ei voi olla heikko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntuu, että vielä jaksan feikata. Töissä saan sen verran aikaiseksi, etten osaa/uskalla/voi hakeutua sairaslomalle, mutta tehokas en enää ole millään mittarilla. Ja varmasti rasite ja kuluttava työkavereille.
Sanovat, että pitää pyytää apua, kun sitä tarvitsee. Mutta sitten kun olen pyytänyt apua, olen varmaan pyytänyt vääriltä tahoilta, koska se on jäänyt saamatta. Ja tiedän, ettei ystävillä elämät ole mitään ruusuilla tanssimista myöskään, joten en voi heiltä pyytää enempää. Mitään.
Mä en kyllä enää näyttele iloista, mutta koitan näytellä tervettä ja elävää. Silti tuntuu, että raahaudun paikasta toiseen kuin rätti, näen tulevaisuuteni seinänä edessäni. Sellainen ylitsepääsemätön, pysäyttävä harmaus. Ei tämä varmaan masennusta ole, mutta ei ehkä ihan normaaliakaan. Yksin ollessa itken, seurassa jaksan olla kuivin silmin, kunhan keskustelu on tarpeeksi yleistä höpinää. Mutta hauskaa seuraa en enää ole, kun olen väsynyt, harvasanainen, unohdan mitä olen puhunut kenenkin kanssa, tai jään tuijottamaan jonnekin tyhjyyteen. Lääkärille en kuitenkaan osaa mennä, kun mitä mä sille sanoisin - vähän itkettää ja väsyttää? Joten jatkan kunnes tämä menee ohi tai en pääse enää eteenpäin.
Neuvoja ei ole, vain sympatiaa.
itse hain ensimmäisen kerran itselleni apua olleesani vasta 16v. vaikka vanhempani kielsivät apua hakemasta, menin salaa psykologille. enkä ole sitä koskaan katunut.
nyt kun masennus uudestaan puhkesi. vaikeaa oli hakea apua, mutta helpotti kun sain haettua apua. Nyt en kokoajan pelkään romahtavani ja lapsella on parempi äiti ja miehelläni parempi vaimo.
Mieti vielä kuitenkin ketä hyödyttää jos hajoat täysin ja sitten sua ei saa sieltä enää ylös? Kuka hoitaa lapset sitten?
Haluan sanoa tuon sinulle nyt kaikella lempeydellä (vaikka sisältö ei lempeä olekaan) koska toivon että se herättää sinussa ajatuksia joiden avulla ehkä lähdet kohti paranemista. Mielenterveydellä leikkiminen on erittäin vaarallista ja sen huomaa valitettavasti yleensä vasta sitten kun on menettänyt kaiken. Sellaista kaiken menettämistä on vaikea edes kuvitella ennen kuin se kaikki on jo tapahtunut ja tehtyjä ei saa enää tekemättömäksi.
Mitä kauemmin jaksaa kannatella, sen isommalla ryminällä kaatuvat niskaan niin sulle kuin koko perheellesi. Koettu on. :(
mä en aikoinaan ymmärtänyt mikä ja mitä masennus on, siksipä taisin ajautua psykoosiin.
Älä odota liian kauan