Olen neljän lapsen äiti, töissä ja nyt aloitin myös opiskelut.

Viikonlopun olen pähkäillyt ja osin katunutkin ratkaisua aloittaa opinnot. Esikoinen angstaa teiniyttään, kuopus uhmaikäänsä, rahat on.. ei nyt loppu mutta vähissä ja koulupäivien lastenhoito on täysin hakusessa, tukiverkkoa ei juurikaaan tässä lähellä ole.

Mies on, mutta tekee pitkää päivää myös, eikä työtilanne juurikaan anna periksi joustaa perheen hyväksi..Pomot huohottaa niskaan tuloksen perään.



Kaduin siis hetken, jopa säälin itseäni ruuhkassani. Kunnes nyt tajusin, miten hiton hyvin asiat on; on töitä, saan opiskella uuteen ammattiin, mulla on lapsia ja mies, ollaan terveitä, teini uskaltaa angstata, samoin se uhmis.

Huomenna kysyn mummolta kaukana, haluaisiko tulla joskus meille käymään (hoitamaan pienintä koulupäivänä) tai haluaisiko ottaa lapsen vaikkapa viikoksi silloin toiseksi tällöin.

Jos mummolle ei käy ei se haittaa, keksitään sitten jotain muuta.



Kiire, paineet, stressi, epävarmuus, epäusko, hirvitys, pelko..Elämäähän se vain on.



Aion ottaa kaiken irti noista kaikista tunnetiloista seuraavan parin vuoden aikana!