Voiko pitkään työttömänä olleella olla kaikki asiat hyvin?

että osalla työttömistä voi olla kaikki hyvin.



Aloin miettiä että voiko oikeasti olla kaikki hyvin, jos on työtön.



Ap

Varsinkin silloin, jos ei ole taloudellista pakkoa olla töissä. Mutta miksipä ei muutenkin.

Ainakin tunnen ihmisen, jolla on onnellinen perhetilanne ja elämä, pitkästä työttömyydestä huolimatta.

etenkin jos on muutakin siinä elämässä, kuten esimerkiksi ihmissuhteita, perhe, harrastuksia, ehkä jotain vapaaehtoistoimintaa. Eli siis jotakin mikä pitää mieltä virkeänä ja rytmittää arkea, kellä sitten mitäkin.

kun se omalla kohdalla oli tosi masentavaa ja elämä näköalatonta ja merkityksetöntä, vaikka olikin hyvä parisuhde ja harrastuksia jne.



Silti jotenkin pelottava ajatus, että joku olisi niin tyytyväinen työttömänä ,ettei muuta haluaisi. Toisaalta ei kai siinä mitään pahaa ole olla tyytyväinen, jos kerran pystyy, kun ei niitä töitä kuitenkaan kaikille riitä...



Itse olen niin ikionnellinen työstäni, on ihana maksaa itse omat menot ja maksaa verojakin kun kerran on ollut itse saavana osapuolena.



Ap

Jäin syksyllä työttömäksi taloussuhdanteiden takia. Osasin sitä tavallaan odottaa, joten maailmani ei romahtanut. Tällä hetkellä on hyvin epätodennäköistä päästä vastaavanlaisiin töihin kotiseudullani, joten joudun ilmeisesti uudelleenkouluttamaan itseni lähitulevaisuudessa.



Viime kuukausien aikana olen käyttänyt aikaani mm. vapaaehtoistyöhön, harrastuksiin ja liikuntaan. Myös monelle ystävälle on tullut positiivisena asiana, että minulla on kerrankin kunnolla aikaa heille ja energiaa tukea heitä esim. elämänmuutoksissa.



Kyllä, pidin töistäni. Sekä itse työstä, että lukuisista työkavereistani. Haikealla mielellä lähdin kotiin viimeisenä työpäivänä. Mutta tilanne on nyt tämä, eikä siihen ole hetkeen tulossa muutosta. Taloudellisesti pärjään jonkun aikaa näin. Toki välillä tulee laiskoteltua, nukuttua pitkään jne. Otan ilon irti tästä. Joskus taas tulee minun aikani olla se kunniallinen veronmaksaja:-)

osa ihan sellaisia ettei ole aikomuskaan hakea ja toinen pää on opiskelunsa kesken jättäneet jotka perustuvat perhee aikaisin. eivät he edes osaa kaivata koska eivät koskaan töissä ole olleetkaan. ihan tavallisia ihmisiä :)

Täällä yksi tyytyväinen. Edellytys on tietenkin se, että toimeentulo on jollakin tavalla turvattu. Kai minä olen jonkunlainen "elämäntapaintiaani" että tulen vähällä toimeen ja olen mahdollisimman omavarainen.



Yksi "onni" on se, että olen nainen ja kotona on ollut aina kaikenlaista. En ole näköalaton, en toivoton enkä tavoitteeton. Olen opiskellut, voin harrastaa ja tehdä paljon enemmän kaikkea mielekästä kuin töissä ollessa. Joka aamu nousen myös ajoissa ylös, kun elämässä on muuta sisältöä vaikka palkkatyötä ei olekaan. Ehdottomasti olen iloinen siitä, että muilla perheenjäsenillä on töitä.



Toki tavoitteeni on kaiken aikaa päästä töihin, mutta...

mutta jotenkin vapauttavaa ajatella, että ainakaan en tekisi itsemurhaa (kuten juuri kuulin erään korkeasta asemasta työttömäksi jääneen tehneen), että elämäni ei ole työstä kiinni. Ei ole mitään menetettävää, ainakaan taloudellisesti tai yhteiskunnallisen aseman muodossa, kun niitä ei ole :)

työttömäksi, luin paljon aihetta käsittelevää kirjallisuutta. Se oli jotenkin järkyttävää; työttömyys esitettiin niissä niin suurena vastoinkäymisenä, että osa tappaa itsensä, osa ei vaan kestä musertavaa häpeää, osa masentuu pahasti jne.



Minä tulin tuosta asenteesta todella vihaiseksi. On erittäin itsekeskeistä pilata oma ja toisten ihmisten elämä vain siksi, että on jäänyt työttömäksi. Pientä suhteellisuudentajua voi vaatia vaikka pahalta tuntuisikin. Tämän päivän työtön elää Suomessa kuitenkin paremmin kuin suuri osa koko ihmiskuntaa, ja on terveempi ja paremmin ravittu kuin rikkainkaan ihminen sata vuotta sitten. Tässä elämässä joka ikisen on itse keksittävä ne asiat, joiden kautta on tärkeä tälle yhteiskunnalle, ja niitä mahdollisuuksia löytyy, vaikka niitä ei saakaan valmiina työn kautta. On asioita, joista pitää olla kiitollinen. Ei kenenkään elämä ole arvoton vain siksi ettei ole töissä.

että jatkuvissa pätkätöissä oleva ei koskaan oikeastaan kunnolla kuulukaan työyhteisöön. Usein koko työsuhde on pelkkää alku-ja loppuhässäkkää, jossa välissä on pieni pätkä jolloin työnantaja vilauttelee mahdollisuutta työsuhteen jatkamiseen, mutta sitä ei joko tule tai se ilmoitetaan päivää ennen. Silloin työstä ei koskaan tule isoa osaa ihmisen identiteetistä, koska ei siinä pääse koskaan sille omalle paikalleen, tasavertaiseksi työntekijäksi muiden kanssa.



Työelämän veto perustuu hyvin pitkälle juurikin siihen työporukkaan, siihen että kokee tuntevansa ja osaavansa työnsä hyvin ja saavansa siitä onnistumisen kokemuksia (mikä tietenkään ei ole pätkäläiselle mikään mahdottomuus, mutta usein vaikeaa, jos on esimerkiksi sijaisena eri osastoilla koko ajan) ja sitten tietenkin palkkaan, joka pätkittäisessä työhistoriassa ei välttämättä koskaan kohoa kovin korkeaksi.



Jos töitä ei sitten yhtenä päivänä enää löydy, ei oikeastaan ole menettänyt mitään. Ne tärkeät ihmissuhteet ovat koko ajan olleet yksityiselämän puolella eivätkä häviä mihinkään. Hienoa yhteiskunnallista statusta ei ole koskaan ollutkaan. Tulot tippuvat, mutta pienipalkkaisella ero ei välttämättä ole merkittävä.

Tarkoittaako se yli vuoden työttömänä olleita? Minä olin ennen tätä työtäni kaksi vuotta työttömänä, ja se oli oikeasti todella ihanaa aikaa elämässäni. En kokenut itseäni mitenkään onnettomaksi tai väliinputoajaksi.



Toimeentulo on suht hyvä asiosidonnaisen ja vanhojen säästöjen ansiosta. Tein paljon remppaa taloomme, mm. uusin kaikki lattiat ja maalasin katot ja seinät. Varastohuoneet pistin totaalisen uusiksi. Samaten maalasin kesäaikaan talomme ulkoseinät.



Olen todella tyytyväinen, että rempat on tehtynä ja talo tiptop, koska nyt työssä käyvänä en ehtisi tuollaista tehdä ja lomatkin on mukava käyttää matkustellen. Minulle jäi todella hyvät muistot työttömyysajasta.

että jatkuvissa pätkätöissä oleva ei koskaan oikeastaan kunnolla kuulukaan työyhteisöön. Usein koko työsuhde on pelkkää alku-ja loppuhässäkkää, jossa välissä on pieni pätkä jolloin työnantaja vilauttelee mahdollisuutta työsuhteen jatkamiseen, mutta sitä ei joko tule tai se ilmoitetaan päivää ennen. Silloin työstä ei koskaan tule isoa osaa ihmisen identiteetistä, koska ei siinä pääse koskaan sille omalle paikalleen, tasavertaiseksi työntekijäksi muiden kanssa. Työelämän veto perustuu hyvin pitkälle juurikin siihen työporukkaan, siihen että kokee tuntevansa ja osaavansa työnsä hyvin ja saavansa siitä onnistumisen kokemuksia (mikä tietenkään ei ole pätkäläiselle mikään mahdottomuus, mutta usein vaikeaa, jos on esimerkiksi sijaisena eri osastoilla koko ajan) ja sitten tietenkin palkkaan, joka pätkittäisessä työhistoriassa ei välttämättä koskaan kohoa kovin korkeaksi. Jos töitä ei sitten yhtenä päivänä enää löydy, ei oikeastaan ole menettänyt mitään. Ne tärkeät ihmissuhteet ovat koko ajan olleet yksityiselämän puolella eivätkä häviä mihinkään. Hienoa yhteiskunnallista statusta ei ole koskaan ollutkaan. Tulot tippuvat, mutta pienipalkkaisella ero ei välttämättä ole merkittävä.

että jatkuvissa pätkätöissä oleva ei koskaan oikeastaan kunnolla kuulukaan työyhteisöön. Usein koko työsuhde on pelkkää alku-ja loppuhässäkkää, jossa välissä on pieni pätkä jolloin työnantaja vilauttelee mahdollisuutta työsuhteen jatkamiseen, mutta sitä ei joko tule tai se ilmoitetaan päivää ennen. Silloin työstä ei koskaan tule isoa osaa ihmisen identiteetistä, koska ei siinä pääse koskaan sille omalle paikalleen, tasavertaiseksi työntekijäksi muiden kanssa.

Työelämän veto perustuu hyvin pitkälle juurikin siihen työporukkaan, siihen että kokee tuntevansa ja osaavansa työnsä hyvin ja saavansa siitä onnistumisen kokemuksia (mikä tietenkään ei ole pätkäläiselle mikään mahdottomuus, mutta usein vaikeaa, jos on esimerkiksi sijaisena eri osastoilla koko ajan) ja sitten tietenkin palkkaan, joka pätkittäisessä työhistoriassa ei välttämättä koskaan kohoa kovin korkeaksi.

Jos töitä ei sitten yhtenä päivänä enää löydy, ei oikeastaan ole menettänyt mitään. Ne tärkeät ihmissuhteet ovat koko ajan olleet yksityiselämän puolella eivätkä häviä mihinkään. Hienoa yhteiskunnallista statusta ei ole koskaan ollutkaan. Tulot tippuvat, mutta pienipalkkaisella ero ei välttämättä ole merkittävä.

Itsekin 90-laman ja Lipposen politiikan uhrina, vähää vaille 40-vuotiaana nauran jutuille, joissa muistutetaan työhön sitoutumisesta. MItä se pn? Itse en ainakaan tule työpaikkaan hakemaan muuta kuin toimeentuloa. Ne ystävyyssuhteet ja työn tuloksesta nauttimiset jää, kun määräaikaisuus on ohi. En muuten minäkään ole ollut koskaan firman pikkujouluissa. Tai työporukan virkistysreissulla.

Ei voi syyttää, etten halua sitoutua, koska eipä kukaan taitaisi ihan sydäntään laittaa hommaan, jonka tietää loppuvan parin kuukauden kuluttua. Surullisinta on katsoa eläkeotetta. Ja keksiä kauniita kiertoilmaisuja ihmisille, jotka pitävät small talk -aiheesta "Mitä teet työksesi?".

Mielenterveysongelmien ja vaikean lapsuuden vuoksi vietin teinivuoteni sekä aikuisuuteni ekat vuodet terapiassa ym. kunnes siitä pikkuhiljaa kuntouduin. Yhdessä työharjottelussa olin, eivät tietenkään palkanneet- hommani hoidin kiitettävästi, vaan kukapa palkkaisi vailla kokemusta olevaa mielenterveysongelmaista? :) Sen jälkeen olen käynyt ryhmäterapiassa sekä yksilökäynneillä psykiatrisen hoitajan luona kuukausittain.



En koe että asiani olisivat erityisen huonosti. Arjessa on omat haasteensa, kyllä, mutta tämä aika on antanut myös mahdollisuuksia pohtia millainen minä olen ja mitä elämältäni tahdon. Kokemani kauheudet ovat jättäneet rauhaan ja saan nukuttua öisin ilman valoja- ei olisi onnistunut vielä 5 vuotta sitten...sanovat, että kotona oleminen passivoittaa, tästä en ole ihan samaa mieltä. Toki olen muiden silmissä laiska ja tehoton, kun en edes harrasta vakituisesti mitään, mutta minun on näin hyvä olla. Olen ymmärtänyt, että oma energiatasoni on melko matala ja jos yritän liikaa, päädyn taas kerran sairaslomalle. Tavallinen, tasainen arki kera rutiinien sopii minulle parhaiten.



Mieheni käy töissä ja vaikka onkin ahkera, hyvä työntekijä joka ei koskaan sairastele tai valita ylitöistä, nykyajan työnantajat eivät anna hänelle oikein arvoa. Palkkansa ei ole kovin suuri työn raskauteen nähden ja monesti mietin, kuinka moni puskee itsensä äärirajoille eikä edes nauti työstään...mieheni oli unelma-ammatissaan aiemmin ja siksi jaksoi. Nykyään tekee toisen alan töitä, koska oma alansa ei työllistä. Väsymys paistaa hänestä metrien päähän.

KOSKOOMUS ALAS VASEMMISTO YLÖS NOUSUUN VOITTOON UUTEEN AAMUNKOITTOON1!!!?)!??!?!

Takana 1,5v työttömyyttä, sitten yhden vuoden pesti ja jälleen 2,5v työttömyyttä. Nyt taas töissä.

Mielestäni minulla ja perheelläni ovat asiat olleet ihan kunnossa. Tietenkään ei olla tehty matkoja tai muuten päästy ökyilemään mutta sellaista se elämä.

työttömyydestä ja muista vastoinkäymisistä huolimatta. Meidän jokaisen ihmisen ainoa elämä on tässä ja nyt, ja sen voi käyttää joko murehtimiseen tai sitten rakentaa sen niin, että se on hyvää, mielekästä ja tyydyttävää riippumatta yhteiskunnallisesta asemasta tai käytössä olevasta rahasta (jos rahat riittävät pakolliseen). Se vain ei ole järkevä tapa suhtautua elämään, että masentaa itsensä tai antaa itsensä masentua aina jos elämässä ei mene asiat kuten itse tahtoisi.



Minä tiedän paljon onnellisia työttömiä. Moni heistä, jo iäkkäämpi, tekee paljon vapaaehtoistyötä ja toimii omaistensa hoitajana eläkeikää odotellessa. Moni nuoremmista huolehtii pienistä lapsistaan, opiskelee, harrastaa ja tekee järjestötyötä. Elämän mielekkyys ja se, paljonko ihmistä tarvitaan, riippuu hyvin usein läheisistä ihmissuhteista enemmän kuin työstä.

Ei kaikille ole työ niin tärkeää.

Osalle niistä jotka ovat olleet pitkään työelämässä, yleensä samassa paikassa, on työttömäksi jääminen niin kova paikka että eivät meinaa sopeutua millään, sama myös eläkkeelle jääminen, jotkut ei keksi mitään tekemistä.

Kun taas sitten nuori ihminen jolla on perheen perustus ja kaikki vielä kesken, on työttömyys lähinnä raha-kysymys, sitä rahaa kun siinä vaiheessa tarvitsisi eniten, hankaloittaa työttömyys tietysti eniten elämää.

Suurelle osalle työttömiä on rahan lisäksi myös sosiaalinen puoli hyvin tärkeää, kun nuori ei ole koskaan päässyt kunnolliseen työpaikkaan, ei ole saanut tuntea miltä tuntuu olla työkaveriporukan jäsen, on suuri vaara että itsetunto laskee niin alas että ei töitä enää saakaan, ja syrjäytyminen on valmis.

Minä olen 90-laman ja Lipposen politiikan uhri, eikä minulla näin lähes nelikymppisenä ole koskaan ollut kunnon työpaikkaa, en ole esim. koskaan ollut "firman pikkujouluissa". Kyllä se vetää mielen matalaksi aina kirjoittaa kaikkiin lomakkeisiin rasti ruutuun työtön. Vaikka olen opiskellut kaksikin ammattia, minun on laitettava siihen ammattikysymykseen yleensä työtön. Mielestäni se tarkoittaa B-kansalaista.