Hei auttakaa mua mun ilkeiden ajatusten kanssa!

Tunnen niiiiin syvää syyllisyyttä siitä kun olen alkanut välillä ääneen ajattelemaan inhottavia asioita lapsestani. Lähinnä sellaista että jaksanko häntä hoitaa kotona? Olisipa "tarpeeksi" vammainen että pääsisi joskus johonkin hoitolaitokseen jos voimani uupuvat jne. Tämä on hirveää, koska rakastan lastani niin paljon, että sydämeen sattuu enkä ikinä, koskaan voisi hänestä luopua. Tiedän, että olen tällä hetkellä väsynyt, turhautunut, ehkä peloissanikin kun en oikein tiedä, mikä tulevaisuus lapsellani on edessä jne. Olen ajatellut, että tämä on jotenkin oma kanavani päästellä höyryjä pihalle kun en muutakaan voi.



Lapsella on paljon kaikenlaista erityistä pulmaa, ei mitään hengen vakavaa, mutta oireyhtymäänsä liittyviä juttuja, on tutkimuksia, kahta erilaista terapiaa viikottain jne. Lapsi on vielä alle kouluikäinen ja tulevaisuus nyt vaan pelottaa. Välillä lapsi saattaa kuulla nämä puheeni, uskon, että pari kertaa on niin käynyt.



Olenko nyt jo ihan romahtamispisteessä kun näin toimin vai mikä on? Mistä saisin apua ajatuksilleni? Älkää totaalisesti mua tuomitko, olen herkkä, kaikkeni lapsen eteen tekevä äiti mutta nyt vaan on vaikea ajanjakso menossa.



Jos vaikka joku toinen erityislapsen äiti jotain vastailisi....kiitos.