Jos 35 vuotiaana yh:na odottaa että joku mies vie JALAT ALTA,

tökerösti ilmaistu, mutta pohjimmiltaan olen samaa mieltä. Mitä ihmettä te niistä miehistä oikein etsitte? Taidatte olla ikuisia teinejä, jotka haluavat kokea vain alkuhuumaa, ja kun arki astuu sisään ovesta, mies saa kenkää.

Rakkauden sokaisemin silmin voi tulla tehtyä todella huonoja valintoja. Parempi on ottaa mies, joka on fiksu ja hyvä ja johon tuntee tarpeeksi seksuaalista vetoa ja jonka kanssa on huumoriltaan ja elämänarvoiltaan samalla aaltopituudella. Mitä muuta kumppanilta voi/pitää vaatia? Joka tapauksessa toiseen ihmiseen pitää totuttautua ja elämäntavat asettaa jotenkin yhteen, oli siinä sitä silmitöntä rakastumista tai ei. Mitä korkeammalta putoaa, sitä kipeämmin se sattuu.

se on jotain henkistä, jotain mikä ei helposti taivu rationaalisen mielen käsitteisiin... Mutta silti jotain mistä heti kun sen kokee, tietää että tätä se on. Itse olen pari kertaa kokenut sellaisen tunteen miestä kohtaan, ja myös mies minua, mutta näissä tapauksissa miehet oli varattuja joten mitään suhteita ei lähdetty kehittelemään. Mutta se tunne on jotain paljon enemmän kuin pelkkä seksuaalinen vetovoima, tosin sitäkin siihen täytyy kuulua, tai muuten sitä haluaisi sen toisen pelkäksi ystäväksi - se on jotain melkein mystistä, itse kuvailin päiväkirjaani kun tapasin ensimmäisen näistä "sielunkumppaneista": minusta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet jo tuhat vuotta, kuin muistaisin että hän on aina ollut tuollainen ja että rakastan häntä juuri siksi, kuin olisi olemassa edellisiä elämiä ja olisimme tunteneet toisemme aiemminkin.

Se on sitä kun vaikkei vielä tunne toista, ymmärtää toista syvästi, vaistoaa tämän mielialoja ja aikeita, jotenkin tuntee hyvin kummallisella tasolla. Itselleni tällainen tunne oli outoa, koska olen yleensä hyvinkin rationaalinen enkä usko ainakaan mihinkään yliluonnolliseen. Mutta kun sen on saanut kokea, ei enää tahdo tyytyä siihen että olisi joku ihan kiva mies vaan. Varsinkin, kun mulla tosiaan ei ole mitään myöskään yksinolemista vastaan, olen ollut jo 11 vuotta sinkku ja selibaatissa ja en pidä kauheana ajatuksena että olisin loppuikäni.

t. se 38 v. sielunkumppanin etsijä

Ei kyse ole siitä, että miehen pitäisi täyttää joku kriteeri (ikä, pituus, varallisuus), vaan siitä, että on typerää aloittaa vakavampi suhde ilman molemminpuolista rakastumista. Olen kokenut sellaisen kolme kertaa ja joka kerta rakastuminen on kasvanut syväksi rakkaudeksi molemmin puolin. Mielestäni on jotenkin likaista alkaa olla miehen kanssa, jonka näkemistä ei odota kuin kuuta nousevaa ja joka ei herätä suurta hellyyttä, ihastusta ja seksuaalista vetoa edes suhteen alussa.

pitääkö miehen olla rikas kun jorma ollilla muuten ei kiihota tarpeeksi vai ettekö halua ylimääräisen ihmisen elämäänne joka häiritsee teitä? Käytättekö tai oletteko harkinneet maksullisia miehiä?

No en ole harkinnut maksullisia miehiä. Oon senverran nätti, että saan ihan tarpeeksi munaa hyvännäköisiltä miehiltä ilmaiseksikin. Ongelma on se, että tahtoisin muutakin. Näiden komeiden panokavereiden kanssa mulla ei valitettavasti ole hirveästi mitään muuta yhteistä kuin hyvä seksi. Ne miehet, jotka olisivat muuten sitten unelmakumppaneja, eivät taas ole tähän mennessä useimmiten sytyttäneet seksuaalisesti. Pari tyyppiä olen löytänyt, joissa nämä molemmat puolet ovat yhdistyneet, mutta siinä on sitten tullut muita mutkia matkaan (esim. mies ei missään tapauksessa ole halunnut saada lapsia, minä taas ehdottomasti haluaisin - ei tästä asetelmasta vaan hyvää pitkäaikaista parisuhdetta voi saada aikaiseksi).

Mulle on ihan sama paljonko miehellä on rahaa, kunhan elättäjää ei ole etsimässä (en ole itsekään enkä suostuisi edes kenenkään muun rahoilla elelemään). En koe miehen kiihottavuuden ja varakkuuden välillä mitään korrelaatiota, aika persaukisia nuo mun panokaveritkin enimmäkseen on mut hyvin saavat silti pöksyni märiksi.

Suurena lisäongelmana on se, et mulle olisi tärkeää että mies jakaisi maailmankatsomukseni edes osin, koska se vaikuttaa tosi paljon elintapoihini ja arvoihini ihan käytännön arjessa. Mut kanssani samanhenkisiä miehiä taas on todella vähän. Oon kuitenkin käytännössä huomannut, et yhteiselo ei toimi, jos ollaan ihan eri linjoilla näissä jutuissa.

Silloin harvoinkin kun heitä tapaa, tosi harvoin sitten muuten natsaa (sekä seksuaalinen kemia että muu).

Sopivan kumppanin löytäminen mulle ei tunnukaan kauhean todennäköiseltä, joten olen alkanut varautua viettämään loppuelämäni yksin (mm. hankkimaan lapset sinkkuna). Voihan sitä silti onnellinen yllätys tapahtua :)

Tuo tuntuu kuitenkin mielekkäämmältä vaihtoehdolta, kuin parisuhde ihmisen kanssa, joka ei oikeasti sytytä.

Parempi on ottaa mies, joka on fiksu ja hyvä ja johon tuntee tarpeeksi seksuaalista vetoa ja jonka kanssa on huumoriltaan ja elämänarvoiltaan samalla aaltopituudella.

No ihan tasan just tätä mä olen etsimässä, ei vaan ole tähän mennessä löytynyt sellaista, joka KAIKKI nämä vaatimukset täyttäisi! En vaan oikein keksi, mistä tässä voisi joustaakaan kovin paljoa. Oon kokeillut jo suhdetta tyhmän miehen kanssa, suhdetta huonon (väkivaltainen, päihdeongelmainen, epäluotettava) miehen kanssa, suhdetta seksuaalisesti epäviehättävän miehen kanssa, suhdetta arvoiltaan ihan erilaisen miehen kanssa. Ei oo yllätys yllätys kertaakaan oikein toiminut :)

Täysin eri aallonpituudella huumoriltaan tms. olevaa en ole vielä kokeillut (en oikein tiedä, miten sellaisen ihmisen kanssa voisi edes päätyä suhteeseen, järjestetyn avioliiton kautta?). En usko, et tästäkään vaatimuksesta luopuminen kuitenkaan olisi se avain onneen, joka päättäisi onnettoman sinkkuelämän ;)

Ei kyse ole siitä, että miehen pitäisi täyttää joku kriteeri (ikä, pituus, varallisuus), vaan siitä, että on typerää aloittaa vakavampi suhde ilman molemminpuolista rakastumista. Olen kokenut sellaisen kolme kertaa ja joka kerta rakastuminen on kasvanut syväksi rakkaudeksi molemmin puolin. Mielestäni on jotenkin likaista alkaa olla miehen kanssa, jonka näkemistä ei odota kuin kuuta nousevaa ja joka ei herätä suurta hellyyttä, ihastusta ja seksuaalista vetoa edes suhteen alussa.

ok-miestä ei voisi ajatella hellyydellä ja odottaa hänen tapaamistaan ja tuntea häntä kohtaan seksuaalista vetovoimaa? Jos sinä olet rakastunut kolme kertaa ja tunne on muuttunut molemminpuoliseksi rakkaudeksi, niin kyllä jotain vikaa on pitänyt olla, kun nämä suhteet ovat nyt ohi. Se ok-mies voisi yhä edelleen olla rinnallasi.

Ei ok-suhde tarkoita sitä, että kunhan nyt on joku elävä siinä samassa taloudessa. Se tarkoittaa sitä, että olet tehnyt tietoisen valinnan ilman mitään vaaleanpunaisia rillejä. Minäkin olen ollut joskus silmittömästi rakastunut ja menin naimisiinkin. Onneksi lopulta pääsin siitä tyypistä eroon, ei ollutkaan niin ihana sitten ajan mittaan. Nyt minulla on ok-mies, joka on hyvä, hellä, seksikäs, ihana ja luotettava ja seisoo takuulla rinnallani vaikka missä myrskyissä. Hänestä en irti päästä.

Nyt minulla on ok-mies, joka on hyvä, hellä, seksikäs, ihana ja luotettava ja seisoo takuulla rinnallani vaikka missä myrskyissä. Hänestä en irti päästä.

kyllä mullekin tuollainen ok-mies (mikä tekee tuollaisesta vain ok:n?) kelpaisi, tähän astiset ok- parisuhteet ovat olleet esim. alkoholin suurkuluttajan ja peliongelmaisen sekä semmoisen kanssa, joka ei ollut varma kuinka kauan haluaa olla kanssani- kukaan ei sanonut rakastavansa minua, mikä ei ole ihme, koska en minäkään rakastanut heitä, mutta tosiaan aina toitotetaan että naiset vaatii liikaa joten tyydyin tuohon.

Ei kyse ole siitä, että miehen pitäisi täyttää joku kriteeri (ikä, pituus, varallisuus), vaan siitä, että on typerää aloittaa vakavampi suhde ilman molemminpuolista rakastumista. Olen kokenut sellaisen kolme kertaa ja joka kerta rakastuminen on kasvanut syväksi rakkaudeksi molemmin puolin. Mielestäni on jotenkin likaista alkaa olla miehen kanssa, jonka näkemistä ei odota kuin kuuta nousevaa ja joka ei herätä suurta hellyyttä, ihastusta ja seksuaalista vetoa edes suhteen alussa.

ok-miestä ei voisi ajatella hellyydellä ja odottaa hänen tapaamistaan ja tuntea häntä kohtaan seksuaalista vetovoimaa? Jos sinä olet rakastunut kolme kertaa ja tunne on muuttunut molemminpuoliseksi rakkaudeksi, niin kyllä jotain vikaa on pitänyt olla, kun nämä suhteet ovat nyt ohi. Se ok-mies voisi yhä edelleen olla rinnallasi.

Ei ok-suhde tarkoita sitä, että kunhan nyt on joku elävä siinä samassa taloudessa. Se tarkoittaa sitä, että olet tehnyt tietoisen valinnan ilman mitään vaaleanpunaisia rillejä. Minäkin olen ollut joskus silmittömästi rakastunut ja menin naimisiinkin. Onneksi lopulta pääsin siitä tyypistä eroon, ei ollutkaan niin ihana sitten ajan mittaan. Nyt minulla on ok-mies, joka on hyvä, hellä, seksikäs, ihana ja luotettava ja seisoo takuulla rinnallani vaikka missä myrskyissä. Hänestä en irti päästä.

No kai sä tätä ok-miestäkin kohtaan ihastusta tunsit? Vaikket nyt ihan sellaista, minkä itse määrittelisit hulluksi rakastamiseksi.

Jos mä itse odotan aina kovasti jonkun ihmisen tapaamista, tunnen häntä kohtaan suurta hellyyttä ja voimakasta seksuaalista vetovoimaa, niin lasken tämän kyllä jo ihastukseksi. Ja mulle se riittäisi erittäin hyvin.

Vähän aikaa sitten tapailin todella kunnollista, hauskaa, mukavaa, hyvinpukeutuvaa ja söpöä miestä. Varmaan just ilman noita vaaleanpunaisia rillejä ajatellen hän olisi ollut mulle aivan täydellinen ok-mies. Kaiken lisäksi hän oli todella ihastunut minuun. Jostain syystä hän ei vaan herättänyt mussa missään vaiheessa mitään kummempia tunteita. Meillä oli mukavaa yhdessä, saatoin olla aivan oma itseni ja tunnit kuluivat hujauksessa, mutta ei hän tullut juurikaan mieleeni silloin kun en ollut tekemisissä hänen kanssaan. Välillä hänen matkatyönsä vuoksi tapaaminen ei vähään aikaan onnistunut, minulle se oli suoraan sanottuna aivan samantekevää, vaikka sitten kun näimme, hänen kanssaa olikin kivaa. Kun puhelin piippasi ja huomasin viestin olevan häneltä, saatoin välillä olla jopa vähän pettynyt, ettei se ollut joltain ystävältäni.

En tiedä, olisiko sinun mielestäsi minun pitänyt jatkaa tapailua suhteeseen asti. Olihan mies kaikinpuolin ok, en yhtään epäile etteikö hänkin olisi ollut luotettava ja seisonut vierelläni missä tahansa myrskyissä. Itse en kuitenkaan ole katunut, että jätin tapailumme tuohon, minusta noin hieno mies ansaitsee naisen, joka oikeasti on häneen hulluna. Ei semmoista, jonka mielestä hän on vaan ihan ok.

Erosin pari vuotta sitten lasten isästä, jonka kanssa olin 16 vuotta.

Aluksi ei miehet edes kiinnostaneet, sitten iski menovaihe. Menovaiheen aikana törmäsin moneen sitoutumis kammoiseen mieheen. Mikä oli minusta hyvä, koska en halunnut muuta kuin hyvää seksiä.

Sitten törmäsin mieheen, joka vei jalat alta. Nyt ollaan oltu puolisen vuotta yhdessä.

Hän on kaikki mitä haluan mieheltä. Huumorintajuinen, kivan näköinen, pussaa, kertoo tunteistaan ja näyttää ne, hellii, seksi on intohimoista, tekee kaikkensa minun eteeni, tekee kotitöitä, ottanut koko pakatin (lapset) ja minä olen saanut miehen lapsen elämääni. Silti on mies. Rikas ei ole, mutta elättää itsensä.

Minä olen päättänyt nauttia onnestani, kestää se sitten vuoden tai 10 vuotta tai loppuelämän. Salama suhde tämä ei ole. Asutaan edellään omissa kodeissamme ja lapsetkin tutustuivat vasta neljän kuukauden yhdessä olon jälkeen. Suhde on tuore, mutta nyt tuntuu todella hyvältä.

onkos se kuitenkin vaikeampaa yli kolkyt vuotiaana lähteä "myötäilemään" / muokkaamaan elämää toisen kanssa?

Minä, eronnut 38 v. koen etten yksinkertaisesti jaksa eikä minulla ole mitään annettavaa kenellekään parisuhteen saralla. En kaipaa miestä elämääni ja se tuntuu olevan ongelma kaikille muille mutta ei itselleni. Eri asia sitten jos joku todella vie "jalat alta" tms. Sitä odotellessa olen tyytyväinen näin :)

Minulla on ihan ok mies, lapset ja on yhdessä pian 10v. Olen usein viime aikoina miettinyt, että jos syystä tai toisesta hänet menettäisin, niin olisi hyvin vaikeaa tutustua tai kiinnostua kenestäkään niin paljon, että olisi valmis jakamaan elämänsä hänen kanssaan.



Kyse ei ole siitä, että ajattelisin oman mieheni olevan ainoa maailmassa, jonka kanssa minun on mahdollista elää ja saada perhe. Enemmänkin niin, että enää en usko, että haluaisin avata itseäni enää kenellekään siinä määrin, mitä syvään suhteeseen meneminen edellyttää. Jos jäisin yksin, en usko, että haluaisin ketään enää elämääni.

Minä, eronnut 38 v. koen etten yksinkertaisesti jaksa eikä minulla ole mitään annettavaa kenellekään parisuhteen saralla. En kaipaa miestä elämääni ja se tuntuu olevan ongelma kaikille muille mutta ei itselleni. Eri asia sitten jos joku todella vie "jalat alta" tms. Sitä odotellessa olen tyytyväinen näin :)

ja hullulta tuntuu juuri tuo, että tämä asia on muille jotenkin ongelma, mutta ei se minullekaan mikään ongelma ole, ettei minulla ole miestä. Olen oikein tyytyväinen ja onnellinen.

En varsinaisesti etsi/toivo tapaavani miestä, joka yhtääkkiä tulisi elämääni, mutta jos kerta kaikkiaan tulee vastaan joku, joka vie ne jalat alta niin varmasti olen sitten onnellinen siitä :)

Hymyilyttää vaan ne kyselyt/utelut (joita saa varsinkin niiltä, keitä ei aktiivisesti näe), että "Eikö sulla ole vieläkään uutta miestä?!" Olenhan ollut jo liki 7 vuotta ilman parisuhdetta. Hui sentään ;D Kauhistelkoot rauhassa :)

jos ei ole valmis hyväksymään ok-suhdetta. Elämää voi kuitenkin olla edessä vielä hyvinkin 50 vuotta.

Olen 37. Minulla päättyi juuri taianomaisesti alaknut suhde mieheen, jonka luulin olevani sielunkumppanini ja elämäni rakkaus - enne kuin joku älähtää, sanon että tiedän se olevan naivi ajatus ja että suhteemme kesti kiihkeänä useamman vuoden.



Tämän jälkeen en enää oikein tiedä, millainen suhde minulle kelpaisi vai olenko tuomittu jäämään yksin. Pelkään myös sitä, että tyydyn toiseksi parhaaseen ja sitten jonain päivänä taas napsahtaa.



Yritän vain luottaa siihen, että hyvää on edessä, mutta sen löytäminen voi olla vaikeaa. Jos olet itse positiivinen ja säteilet hyvää oloa ja rakkautta ympärillesi, muut tuntevat vetoa sinuun. Mutta ainakin minä koen toistaiseksi, että nimenomaan minä en ihastu kehenkään, että minulle ei kukaan kelpaa.

sitä ei silloin tajuakaan millainen on 40-50kymppisten maailma!!!

ota huomioon että 15 vuoden päästä olet ite VASTA 50 vee. parhain aika elämästä kypsyy hiljalleen.

Minä päätin 35-vuotiaana ottaa tulevaisuuteni omiin käsiini ja sain yksin kaksi lasta. Miestä en enää osaa elämääni edes kaivata vaikka olin tuohon asti elänyt koko aikuisikäni pitkissä parisuhteissa. Nuorena sitä sopeutuu, vanhempana ei riitä mikään : )

Mä olen 38 ja odotellut myös jonkinlaista ihastusta, jotain muuta kuin vain sitä että "ihan kunnollinen mies, kyllä tuon kanssa varmasti voisi sopuisasti elää". Olin nuorena naimisissa siltä pohjalta että otin kunnon miehen johon ei sen suurempia tunteita ollut, ja sitä en enää vaan halua. Mieluummin olen yksin ja varmaan yksin täytyy ollakin tällä "vaatimuksella".

Ja eihän se "hyvä kumppani" takaa sen kummempaa suhdetta kuin "tosi tunnekaan". Toinen voi tyytyä hyvään kumppaniin ja sit se toinen menee tunteen perässä, samoin kuin hyvä kumppani-suhteet purkautuu kaveruuteen ja mitä näitä variaatioita nyt onkaan...



Itse olen sillä mielin lapset tehnyt, että minä ja tenavat ollaan se meidän ydinperhe, mutta tietty, jos joku ihan älytön sielunkumppanuus tähän kombinaatioon lyöttäytyis, niin toki kiitos tervetuloa.



Mutta "mun on pakko saada suhde, joku, joku ihan ok käy, joo yritetään ees" ei todellakaan ole vaihtoehtona niin kauan ku lapset on kotona.

Samaa miettii täällä 30-vuotias lapseton sinkku, joka on ollut elämänsä aikana ihan tarpeeksi monessa ok-suhteessa että tahtoisin samaa virhettä toistaa enää uudestaan.



Tutustun kyllä kivoihin miehiin, nämä kivat miehet ihastuvat jopa usein minuun. Mut itse en ole aikoihin tavannut ihmistä johon olisin ihastunut JA joka olisi ollut kiinnostunut minusta (kylläkin muutama yksipuoliseksi jäänyt ihastus on ollut - tiedän siis että oikeasti mulle "kelpaaviakin" miehiä jossain on ja että ihastumaan kykenen, jos oikea tyyppi sattuu kohdalle).



Tähän asti käytännössä kaikissa suhteissani eron syynä on ollut se, että mulla ei ole ollut tarpeeksi tunteita miestä kohtaan (ei ole oikeastaan ollut alunperinkään, mut oon päättänyt kokeilla silti josko niitä kehittyisi, päättänyt olla järkevä ja vaatimatta liikoja). Tiedän, et musta ei vaan ole järkisuhteisiin. Tiedän myös et kaikki suhteet arkistuvat jossain vaiheessa, mut haluaisin kerran elämässäni kokea suhteen jossa edes alussa olisi sitä kipinää kunnolla. Ei siis enää tätä "oot kiva ja meillä ei kummallakaan ole ketään joten aletaan suhteeseen" -meininkiä.



Se kyl kirpaisee ja pahasti, että luultavasti tän vuoksi tulen jäämään perheettömäksi. Oon tosissani alkanut harkitakin että hankkisin lapsen yksin ennenkuin on liian myöhäistä. Siihen ei ole rajattomasti aikaa ja lapsettomuus on lopullista, sensijaan sen oikean voi kohdata hyvällä tuurilla vaikka eläkeiässä. Siihen musta ei ole et "kusettaisin" jonkun miehen tunteettomaan suhteeseen vaan saadakseni lapsia, niinkuin monet naiset näyttävät tekevän täälläkin.



Alkaa tuntua vaan vuosi vuodelta enemmän siltä, et mulle sopivan miehen löytäminen on aika mahdoton tehtävä.



Olisi kiva kuitenkin vaihtaa ajatuksia ihmisten kanssa aiheesta.

pitääkö miehen olla rikas kun jorma ollilla muuten ei kiihota tarpeeksi vai ettekö halua ylimääräisen ihmisen elämäänne joka häiritsee teitä? Käytättekö tai oletteko harkinneet maksullisia miehiä?