Lue keskustelun säännöt.
Mitä pahaa on "ikuisen nuoruuden" tavoittelussa kyselee kolmekymppinen nainen?
15.01.2013 |
Miksi keskiluokkaistuneita ja keski-ikäisiä ja kaikin puolin kultaista keskitietä kulkevia naisia tuntuu häiritsevän se, jos joku elää ns. ikuista nuoruutta. Ketä se haittaa, jos vielä nelikymppisenäkin käyttää vapaa-aikansa harrastuksiin, liikuntaan, matkusteluun, rentoutumiseen, hyvään ruokaan, juomaan ja kulttuuriin?
Mitä väliä, jos joku valitseekin "avioliitto, omakotitalo ja perhe" -elämän sijaan "avoliitto/sinkku, kerrostalo keskustassa ja huvitukset" -elämän vielä kypsemmälläkin iällä? Olettaen nyt siis kuitenkin, että kyseinen ihminen ihan itse kustantaa elämäntapansa joko käymällä töissä tai perintörahoilla. Miksi tällainen nainen on sinulle uhka?
Kommentit (5)
Miksi sä mulle olisit uhka? Jokainen elää elukkaansa ihan miten parhaaksi katsoo.
Ja onkohan sulla nuo termit vähän sekaisin? Mä ainakin ymmärrän "ikuisella nuoruudella" pissismeikit ja -vaatteet (vaikka kroppa ei niihin enää taipuisikaan) tekoripset, tekokynnet ja tekorusketus vielä yli 60v:nä ja kun sekään ei auta pitämään "nuorena" ja painovoima alkaa näkyä, sitten laukataan etelään leikeltäväksi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ajattelin sen tarkoittavan jotain ruumiillisen iättömyyden tavoittelijoita.
Henkisen elastisuuden ja erilaiset elämäntavat taas koen rikkaudeksi. Eipä mulla muuta, jatkakaa :)
Minä en ole kyllä kuullutkaan sanontaa ikuisen nuoruuden tavoittelu käytettävän tuollaisesta elämästä, jonkalaista ainakin minun tuttavapiirissäni harrastaa kaikki, eli että nelikymppisenäkin harrastaa, matkustelee, jne. Ei kai nyt nelikymppisten kukaan odota vielä mitään kiikkustuolimummoja ja pappoja olevan!
Yleensä minusta ikuisen nuoruuden tavoittelulla viitataan siihen että yritetään pakonomaisesti peitellä omaa ikää pukeutumalla korostetun nuorekkaasti, käymällä botox-ruiskeilla, korostamalla puheissa kovin kuinka on itse nuorekas ja usein vielä kuinka monet muut ikäiset on jo ihan kääkkiä. Tunnen itse tämäntyyppisen nelikymppisen ja kyllä se vähän surullista se touhu on. Joku toinen taas voisi ilman paniikinomaista vanhenemisen pelkoa ihan terveesti tehdä samoja asioita kuin hänkin eli juhlia, iskeä miehiä, matkustella.
...koska en ajattele noin mutta tunnistan ilmiön. Mäkin olen siis 30, avoliitossa, ei lapsia. Kateuskortti on niin kulunut klisee, mutta sekin tulee väkisin mieleen. Toinen on sitten ehkä jokin sellainen, miten sen nyt sanoisi... käsitys aikuistumisen puuttumisesta. Siis kun joku elää niitä ruuhkavuosia ja tekee töitä ja hoitaa lapsia ja niin edelleen, niin sellainen "nuoren elämää" viettävä koetaan jotenkin lapselliseksi tai vastuuttomaksi. Tai itsekkääksi.
Mä tavallaan tunnistan tuon ilmiön ihan pienessä mittakaavassa itsessäni, kun tässä viime vuosina on tullut kaikenlaista vastoinkäymistä, läheisten sairauksia, omia sairauksia ynnä muita asioita jotka ovat tavallaan laittaneet miettimään elämää eri tavalla ja muuttamaan myös arvoja. Jos nyt näen kaksvitosia "bilettäjiä" joille elämä tuntuu niin kovin kevyeltä, niin tulee helposti vähän sellainen tunne että tuo ei vielä oikein tiedä elämästä kaikkea. En mä uhkana tosin niitä bilettäjiä koe, mutta aika erilaisina kyllä. Muistuttavat mua siitä kun itse olin "huoleton ikiteini" ja nyt se aika tuntuu melko pinnalliselta verrattuna nykyaikaan.
Ja siis tosiaan elämäni on silti tuota kuvailemasi kaltaista eikä mitään "avioliitto, omakotitalo ja perhe" -tyyppistä. Yritän siis vaan tässä hapuilla sitä tunnetta mikä näillä omakotitaloihmisillä mahdollisesti on suhteessa "ikuisiin nuoriin". Ehkä se perhe-elämä on tuonut niin paljon jotakin uutta näkökulmaa elämään, että se ikinuoruus tuntuu jotenkin kehittymättömältä siihen verrattuna. Kuitenkin fakta on se, että elämä voi opettaa niin monella tapaa, ei vain lasten hankkimisen kautta...
että olet uhka niille, jotka jollain tavalla arvostelevat elämäntyyliäsi?