Lue keskustelun säännöt.
Nyt olen KATEELLINEN JA KATKERA!!
09.09.2012 |
Kaveri sai vauvan ja ovat tosi onnellinen perhe. Siis ihan oikeasti ja aidosti. Vauvaa lutustellaan ja mutustellaan ja kukaan ei mistään suunnasta painosta heitä mihinkään. He nauttivat aidosti vauvasta.
Nyt kaveri kertoi, että vauva nukkuu läpi yöt.
OLEN NIIN KATEELLINEN ETTÄ ITKETTÄÄ kun vertaan oman lapseni elämän alkua heidän lapsen alkuun :((
Lapsen isä jätti meidät kun lapsi oli vajaa parikuukautta, olin täysin tuuliajolla ja rikki, unenpuutteesta melkein psykoosissa. Lapsella oli vielä todella paha refluksi ensimmäisen vuoden ja se yöheräily oli sen mukaista. Äitini painosti mua takaisin yliopistoon kursseille, koska "hänkin oli heti synnytettyään palannut opiskeluihin" jne. Olin täysin eksyksissä. Äidiltä sain tukea sen verran, että hän sanoi että mun ois pitänyt tehdä abortti kun en halunnut eron jälkeen asua äidin naapurissa. Uin kaksi vuotta niin syvissä vesissä etten uskalla ajatellakaan. Ja nyt olen saanut paniikkihäiriökohtauksia.
En millään riitä sekä äidiksi että isäksi, mutta jotenkin on pakko yrittää ryömiä päivästä toiseen. Lapsi on isällään sen tyypillisen 2 vkl/kk.
Olen niin kateellinen ydinperheestä! En ole mikään kovin vahva henkisesti enkä tarpeeksi itsevarma ja kovaluontoinen, jotta olisin tarpeeksi hyvä yh.
:,(((
Kommentit (3)
Jos mietit asiaa niin, että olet jo tuosta selvinnyt, nythän se vaan tulevaisuudessa helpottaa.
Mullakin on lapset valvottaneet PALJON ja tunnistan katkerat ajatukset, mutta kun vauva- ja pikkulapsiaika on mennyt ohi, on alkanut helpottamaan ja on saanut kokea niitä hyvä äiti-fiiliksiäkin.
Paniikkihäiriöstä sen verran, että siihen voi hakea apua ja lääkitystä, jos asia kovasti vaivaa.
Nauti lapsestasi ja äitiydestä. Tietenkin olet kovemmalla kuin sellaiset äidit, joilla on se osallistuva mies/lapen isä vierellään. Koita silti keskittyä nykyhetkeen, pahin vaihe on jo ohi, ja sä oot siitäkin selvinnyt, mikset selviäisi nyt tästä eteenpäinkin? Tsemppiä, sulla on siinä jotain tosi arvokasta, se oma lapsesi joka rakastaa sinua ja jota sinä saat rakastaa. Koita tietoisesti olla kiitollinen tästä asiasta ja muistaa, että sekään ei ole mikään itsestäänselvyys :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä täälläkin katkeruus välillä päätään nostaa. Miehen äärimmäisen itsekkyyden takia kuopuksen vauva-aika meni uupumuksen ja jaksamisen kanssa keikkuessa.
Lopputulos kaikeasta on, että minun olisi aina pitänyt ymmärtää miestä, joka oli niiin kovilla työnsä kanssa. ..
ja minä muutin lasteni kanssa eri osoitteeseen.
Olen saanut aivan mitättömnän vähän tukea tässä elämäntilanteessani. Moitteita ja vaatimuksia kylläkin.
Olen saamassa hyvän elämän takaisin, vaikka minulta menikin perhe, lapsiltani isä ja perhe.
Vielä olisi työstettävänä se, ettei tuo mies oikeasti meidän elämäämme tulisi kuulumaan. Hän kuitenkin on luvannut tulla ja olla lasen kansaa, mutta minun on oltava hänen kalenterinaan, kun ei ikinä muista !! Unohtaa kaikki ja minä sitten odotan.. !! ja kun soitan ja olen vihainen, on vastaus kuin lapsella: miksi et muistuttanut!
Terapeuttikin kysyi, eikö hänellä ole kalenteria, ja pitäisikö alkaa sellaista käyttää. On vaan kuulemma niin helvetin hankala asia, tämä kännykässä tms. oleva kalenteri.
Lapset kasvaa.
Isovanhemmat eivät huolineet tavata lapsia silloin, kun he olivat pieniä ja minä tarjosin mahdollisuutta. Pyysin, kysyin, sanoin: hakekaa lapset luoksenne ihan milloin vain.
Nyt, kolme vuotta myöhemmin, mummo laittaa miehelle viestiä, voisiko hän soittaa synttärionnittelut esikoiselle. Kuopuksen kohdalla ei samaa asiaa tiedustellut. Lapset eivät enää kaipaa isovanhenpia, isommalla on muistot, mutta ei enää ole vuosiin kysellyt, milloin pääsee.. joten sanoin, että juna meni jo.
Ei tuo kateus ja katkeruus tilannettasi tee mitenkään paremmaksi.