hei te, jotka ette voi puhua omille vanhemmille MITÄÄN

Mun toinen vanhempi oli kuten sulla + jatkuvat itsemurhauhkailut päälle. Olin romahtaa itse sen haukkumistaakaan alla. (Kupletin lyhyt juoni oli: Olen kiittämätön paska, jonka takia äidin on pakko tappaa itsensä, miksi äitin pitää saada haukkua mua aivan mielivaltaisesti kertaakaan itseäni puolustamatta, sillä jos puolustaudun, olen kiittämätön, miksi pitää tehdä se itsemurha.) No lopulta sanoin, että mä en enää tuota kuuntele, ja jos tekee mieli tappaa itsensä, niin mä voin autttaa etsimään terapeutin, jonka kanssa voi jutskaa aiheesta. Mut mulle on turha tulla uhkailemaan. Kyllä sitä kuule 27 vuotta kuuneltuaan kyllästyy pelkäämään, että tappaako se itsensä vai ei. Vastaus ei kelvannut, niin muutin numeroni salaiseksi enkä kahteen vuoteen ollut missään tekemisissä. Otin yhteyttä muutaman vuoden päästä ja jo oli ääni muuttunut kellossa. Nykyään on asialliset välit. Kyllä ne äiditkin näemmä oppii uusia asioita kun menee periaatteella rajoja ja rakkautta. Aikuselle se rajojen asettaminen piti vaan tehdä vaan vähän ankaramman arestin kautta.

Huono olen vanhempieni mielestä aina ollut. Paitsi silloin kuin he jotenkin hyötyisivät siitä etten olisi. Lyntätty itsetunto maantasalle, ja itkeä ei ole saanut Ikinä. ym. ym.ym. Äitini vei minulta kaiken mistä piti, kun aloin olla teini.ikäinen.(Korut, hajuvedet, mieleisensä vaatteet) Hän jopa hävitti niitä, jos en antanut niitä hänen käyttöönsä. En ole myöskään voinut(halunnut)kertoa juuri mistään asioista, koska kaikista on tehty aina negatiivininen, tai järisyttävä(heidän elämäänsä järisyttävä) asia. Kertomatta on jäänyt esim. 3 vuoden aikuisopiskelu, ja ero miesystävästä, joka ilmeni muulla tavalla heille 12 vuoden jälkeen.

Lyntätty ja nolla vuosimallia 71.

mulla tosiaan äiti myös "pakkolunasti" rakkaita tavaroitani, kielsi harrastukset joissa menestyin liikaa, luki päiväkirjat ja rikkoi pienen lukittavan "salaisuuslipaston" lukon ja luki siellä olevat kirjeet. Ja kaikesta haukut perään.



Noin objektiivisesti ajatellen tiedän itsekin että olen menestynyt hyvin surkeista lähtökohdista riippumatta, olen akateeminen, johtotehtävissä, hyvä puoliso, kiltit lapset, nätti uusi OK-talo (tosin tämä nyt on vain sitä "materiaa" joka ei tuo onnea, mutta puhun nyt yleisesti yhteiskunnan asettamista menestyksen merkeistä). Eli pointti on siis se että jonkun normaalit vanhemmat tällaista tytärtä varmasti kehuisivat ja ylistäisivät tutuilleen.



Mutta ei vaan mun vanhemmat. Koulutus on huono, työ on surkea, mies on törppö, lapset rumia, omakotitalokin ihan väärin rakennettu, ruma piha, ja tukkanikin on rumasti leikattu ja olen lihavan näköinen. Voi jeesus.



Asian tekee aivan sietämättömäksi se, että vaikken ole koskaan kertaakaan mitään apua saanut vanhemmiltani, he eivät ole lapsiani edes viitsineet oikeastaan koskaan tavata, niin he PATSASTELEVAT MUILLE! Siis kertovat miten "niin autetaan tytärtä kaikessa ja kaikki on sille annettu valmiiksi" ja "miten niin hoidetaan ja ollaan lastenlasten elämässä mukana" ja miten "niin on läheiset ja rakkaat suhteet lasten perhesiiin". SIis ihan silkkaa valetta!!!!





Tämän valehtelun takia sitten olen saanut sukulaisilta syyllistäviä puheluita siitä, miksi en vietä joulua vanhempieni luona, tai miksen lomalla tule lasteni kanssa vanhempieni mäkille koko kesäksi jne jne.



Henkisesti uuvuttavien vanhempien lisäksi on kestettävä ulkopuolisten moralisointi ja arvostelu.



Oliko niitä konkreettisia neuvoja vielä jollain, miten tätä kestää ja jaksaa tai miten selviää. Tuo välien poikki laitto tuntuu hankalalta siksi että siihen ole mitään "syytä". Tai siis jos olisi joku megariita niin sen yhteydessä sen voisi tehdä, mutta ilman mitään kahakkaa tuntuu vaikealta alkaa sitten vielä SITÄKIN asiaa puolustelemaan, perustelemaan ja kuuntelemaan syyyllistämistä...



Olen varmaan ihan kynnysmatto :(

osoittaneet välittämistään? Eikö koskaan sylissä pitämistä, hiusten silittelyä, viemistä kivoihin paikkoihin ilahduttamisen vuoksi, lapsen suloisten juttujen kuuntelemista, piirustusten kehumista jne.? Eikö sulla siis todellakaan ole YHTÄÄN hyvää muistoa heistä?? Sehän on aivan kamalaa.



Mutta tuo on jotenkin niin.. epäuskottavaakin, jos kerran kuitenkin olet noin hyvin elämässäsi pärjännyt, niin ihmettelenpä vaan että miten ihmeessä, koska vähempikin tunnelaiminlyönti voisi vammauttaa aika pahasti.



Mutta siis, eihän tuollaisten haukkujien, alistajien ja lannistajien kanssa VOI olla tekemissä, jos haluaa elää itse jollakin tapaa hyvää elämää. Et ole vanhemmillesi mitään velkaa. Älä suostu enää kertaakaan syyllistämällä ohjailluksi, manipuloiduksi, äläkä tosiaankaan jää kuuntelemaan haukkumisia ja huutamisia ja mitätöintiä, eli luuria vaan korvaan, lähdet tyynesti pois paikalta, ohjaat jämptisti ulos kodistanne. Sano vaikka suoraan ja kerrankin oikein rumasti päin naamaa ja laita piste hommalle. Eihän tuossa ole mitään järkeä, miten sä muka et jo ole sitä rajanvetoa aiemmin tehnyt vaikka olet johtoasemissa oleva kovapintainen(?) koulutettu nainen???

Tosin väkivalta yms. puuttuu. Ratkaisuni on ollut jo lapsesta asti olla hiljaa omista asioistani. Kun muutin kotoa pois, yhteydenpito oli harvassa (soitimme pari kertaa vuodessa ja tapasimme ehkä kerran vuodessa). Lastenlapset ovat kuitenkin muuttaneet tilannetta, koska vaikuttavat olevan vanhemmilleni tärkeitä. Eli nykyisin olemme useamin tekemisissä. Kun tapaamme, kerron lasten kuulumisia. Itsestäni en sano mitään, eikä minulta kyllä paljon kyselläkään. Pari kertaa vanhempani ovat yrittäneet arvostella elämääni aikuisena, mutta olen niin jyrkästi ja napakasti pysäyttänyt sen pyörän, että eipä ole vuosiin kuulunut kommenttia. En siis suostu kuuntelemaan mitään sellaista ja olen sen tehnyt erittäin selväksi.

Onhan niissä sukulaisten ja muiden puheissa kestämistä kun tietää miten on totuuden laita. Oli aika jolloin tuntui, että laitan vaikka kirjeet kaikille, jossa kerron etten minä ole tuollainen kuin vanhemmat minua sanovat. En tiedä auttoiko terapia vai aika, mutta oivalsin etten minä ole vanhempieni vartija eli puhukoot mitä puhuu. Minulla ei ole aikaa eikä energiaa miettiä sitä mitä he puhuvat ja mitä mahdollisesti muut minusta sen perusteella ajattelevat. Sukujuhliin menen siltä pohjalta kiinnostavatko ne ja pidän yhteyttä niihin ketkä minulle ovat tärkeitä. He kyllä tietävät myös asioiden oikean laidan. Älä kuuntele mitä muut sanovat! Tärkeintä on, että tiedät itse totuuden ja uskot itseesi. Sinä olet pärjännyt loistavasti elämässäsi huonosta alkutilanteesta huolimatta. Älä enää tässä vaiheessa anna kenenkään lannistaa sinua. Jos tuntuu että paras vaihtoehto on panna välit poikki, niin tee se, mutta luulen että vanhempasi ovat samaa lajia kuin omani, eli he kuitenkin kiemurtelevat takaisin, jos ei muuten niin lasten kautta. Tärkeintä on siis, että saat itsellesi suojamuurin rakennettua.

Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? Karyl McBride

ap tässä vielä, töissä pystyn vastaamaan miljoonien budjetista, alaisista, bisnesvastuista, vääntämään ukkojen kanssa kättä ja kovaa, tekemään piinkovia päätöksiä.



Mutta omien VANHEMPIENI kanssa olen taas se nelivuotias joka pissaa pelosta housuunsa kun isä alkaa karjumaan naama punaisena otsasuoni raivosta pullottaen.



Ei tätä voi ymmärtää kukaan rakastavassa perheessä kasvanut. Ihan oikeasti EN OLE SAANUT ikinä kaunista sanaa, en sylissä pitämistä, en kehua piirustuksista tai askarteluista, en kannustusta tai tukea harrastuksiin, en tukemista enkä ohjausta opiskeluihin.



Syy siihen miksi olen pärjännyt niin hyvin on se, että minut yritettiin nujertaa niin täysin, ettei sitä voi kukaan tajutakaan. Jo pienenä päätin että minä selviän tästä, ja "näytän närhen munat" vanhemmilleni.



Ja niin olen näyttänytkin. Mutta eipä siitäkään apua ollut, kunnioitusta ja hyväksyntää ei saanut silti. Olen itse maksanut lukio-opintoni, yliopisto-opintoni, tehnyt montaa työtä yhtäaikaisesti, nostanut lainaa, ponnistellut uralla kovasti töitä tehden, mitään en ole saanut ilmaiseksi enkä apua tai tukea mistään. Joku raivokas sisu minut esti lapsena nujertumasta.



Siinä olet oikeassa että YLEENSÄ tuollainen lapsuus nujertaa lapsen aikuisena. Sisaruksilleni on käynyt todella huonosti, olen ainoa joka tuosta katraasta selvisi.



Vanhempieni ei olisi pitänyt tehdä ikinä ainottakaan lasta, mutta 70-luvulla lapsia oli tavallaan pakko tehdä jos halusi sosiaalisen statuksen olevan kunnossa. Omille vanhemmille se status on nimenomaan ollut tärkeämpi kuin ne lapset.



Jokainen meistä lapsista myöntää sen että vanhempani ovat hulluja, lapsuutemme oli varmaan kutakuinkin paskin mahdollinen (no joo, oli sillä 8-vuotiaalla tytöllä vielä kurjempaa), mutta silti, kukaan meistä ei osaa asialle tehdä mitään.



Koko perheen vuorovaikutus, viestintä ja kanssakäyminen on niin kieroa, sairasta ja sadistisita, ei siinä tosiaan auta mikään "sano sille suoraan". On kokeiltu, ja vastineeksi tuli suunnilleen nyrkkiä silmään. Ei tuollaisten vanhempien kanssa VOI keskustella. Ei ne osaa, halua, pysty, ei ne myönnä mitään, ei ne kanna vastuuta sanoistaan.

välit kooknaan poikki. Kyllä se poliisi sitten tulee kertomaan kun on perinnönjaon aika.



Itse en haluaisi että lapsenikaan olisivat tekemisisää tuollaisten ihmisten kanssa, joten lapsesikaan eivät menetä mitään, päinvastoin.

jotain minun on selkeästi pakko tehdä koska kohta katkeaa kamelin selkä. Edelleen tunnen että tarvitsisin jonkun selkeän "syyn" välien katkaisuun, mutta toisaalta uskon että sellainen varmasti pian tulee, ainakin todella helposti siten, jos sanon haukkumiseen jotain vastaan. Kun se vuorovaikutuskuvio menee aina niin että vanhemmat raivoaa, sättii ja arvostelee, ja minun pitää kuunnella kiltisti. Sen kerran kun olen sanonutkin vastaan, tulee armottomat raivarit ja välikohtaus, hyvä ettei väkivallan puolelle mennä.



Joten tällaisesta "tilanteesta" saisin varmaankin sopivan aiheen tai paremminkin käänteen, jonka perusteella voin vain katkoa yhteydenpitoa. Sinällään se, että lopettaa yhteydenpidon sanomatta mitään syytä, ei ole niin rakentavaa kuin se, että kertoo avoimesti miksi näin nyt tapahtuu.



Tsempit kaikille samanlaisten hullujen syyttelijä-haukkuja vanhempien lapsille, raskasta on elämä, ja välillä kyllä ei tiedä että itkisikö vai nauraisiko kun joku puolituttu lohkaisee jotain "on se hyvä kun sulla on vanhemmat apuna ja tukena elämässä". Ei voisi enemmän päinvastaista vaikutusta enää vanhemmilla olla! :-D

En käsitä, miksi olet yhteydessä ihmisiin, jotka aiheuttavat sinulle eselleenkin vain tuskaa. MIKSI haluat, että lapsesi käyvät siellä?? Nauttivatko lapset mummolavierailuista, ovatko he kivoja lapsille, todella?

Jos haluat vapautua vuosikymmenten taakasta, et voi antaa lastesikaan käydä tuolla. Itse en uskaltaisi edes, pelkäisin, että hullut tekisivät jotain lapsille, kostonaan ja viimeisenä sairaana kontrollin keinona sinuun.

Oletko käynyt terapiassa? Olet selvinnyt elämässä hienosti, mutta osittain vain ulkoisesti, sillä normaalissa rakastavassa perheessä varttunut kiertäisi tuollaiset ihmiset kaukaa ja soittaisivat poliisit, jos omia lapsia moinen uhka lähestyisi. Kunpa saisit voiman irtaantua tuosta myrkkypesäkkeestä.

jotain minun on selkeästi pakko tehdä koska kohta katkeaa kamelin selkä. Edelleen tunnen että tarvitsisin jonkun selkeän "syyn" välien katkaisuun, mutta toisaalta uskon että sellainen varmasti pian tulee, ainakin todella helposti siten, jos sanon haukkumiseen jotain vastaan. Kun se vuorovaikutuskuvio menee aina niin että vanhemmat raivoaa, sättii ja arvostelee, ja minun pitää kuunnella kiltisti. Sen kerran kun olen sanonutkin vastaan, tulee armottomat raivarit ja välikohtaus, hyvä ettei väkivallan puolelle mennä.

Joten tällaisesta "tilanteesta" saisin varmaankin sopivan aiheen tai paremminkin käänteen, jonka perusteella voin vain katkoa yhteydenpitoa. Sinällään se, että lopettaa yhteydenpidon sanomatta mitään syytä, ei ole niin rakentavaa kuin se, että kertoo avoimesti miksi näin nyt tapahtuu.

Tsempit kaikille samanlaisten hullujen syyttelijä-haukkuja vanhempien lapsille, raskasta on elämä, ja välillä kyllä ei tiedä että itkisikö vai nauraisiko kun joku puolituttu lohkaisee jotain "on se hyvä kun sulla on vanhemmat apuna ja tukena elämässä". Ei voisi enemmän päinvastaista vaikutusta enää vanhemmilla olla! :-D

Jotenkin se henkinen napanuora on katkaistava. (Olen siis edeltä tuo 10.) Mä pystyin siihen vain välirikon avulla. Olin yrittänyt kaikki muut keinot (en välitä, en ajattele, yritän ymmärtää vanhempiani, puhunut terapeutille, kovetan itseni sisältä), mutta voin hyvin huonosti aina vaan. Itse en keksinyt enää muuta ratkaisua, enkä siksi osaa ehdottaa muita ratkaisuja. Jos oma lapseni käyttäytyy huonosti, kerron hänelle asiasta ja kerron myös, mitä seuraa, jos käytös ei muutu. Jos omat vanhemmat käyttäytyvät kuin lapsi, silloin häntä on syytä kohdella kuin lasta. Mut koska omilta vanhemmilta ei voi ottaa pleikkaaa viikoksi tai evätä viikkorahoja, niin jotainhan sitä on keksittävä.



Kyllä omille vanhemmille on oikeus sanoa, että 'kun puhutte minusta minulle näin, noin ja niin, se satuttaa'. On oikeus sanoa, että en hyväksy tuollaisia puheita ja jos jatkatte, en välitä puhua kanssanne. Te olette molemmat aikuisia, ja sinulla on oikeus normaaliin aikuismaiseen kohteluun. Hyväksyisitkö työtoveriltasi/ystävältäsi moista käytöstä? Kyllä omilta vanhemmilta on oikeus odottaa ihan normaalia kanssakäymistä.



Useimmat lapset ovat riidelleet vanhempiensa kanssa joskus. Useimmat lapset ovat hiiltyneet joskus johonkin vanhempiensa ärsyttävään piirteeseen ja tuoneet sen ilmi joko sanoin tai ilmein. Useimmat vanhemmat osaavat ottaa onkeensa, jos tulee käyttäydyttyä törpösti tai mentyä liian pitkälle. Mutta sitten on vanhempia, jotka kuvittelevat, että pelkkä vanhemmuus oikeuttaa heitä tekemään ja sanomaan ihan mitä tahansa, ja he kieltävät lapsiaan mitenkään koskaan ikinä ilmaisemasta omia tunteitaan. Ja kaikenlainen lapsen osoittama kritiikki lytätään ja varmistetaan, että lapsi on aina alisteinen vanhemmalleen, myös aikuisena. Se ei ole normaalia käytöstä.



Ja se mitä tuollaiset vanhemmat puhuvat sukulaisille, niin sitä ei kannata edes ajatella. Osa haluaa uskoa mitä heille kerrotaan ja säälivät vanhempiasi, osa ihmettelee, millainen vanhempi kehtaa puhua noin rumasti omasta lapsestaan ja ihmettelee, mikä vanhempaa vaivaa. Itse tiedän, että vanhempani ovat puhuneet aika pahaa kukkua minusta sukulaisille, joista suurin osa mielihyvin uskoo kaiken. Olen myös noussut hyvin köyhistä oloista hyvään asemaan korkean koulutuksen myötä, ja monesta on herkullista ajatella, että olkoon vaikka kuinka menestynyt, mutta hirveä ihminen, hyi hyi. Mut nykyään mulle se ja sama, sillä voin itse hyvin eikä mua heilauta muiden luulot musta.

kiitos neuvoista ja näkökulmista. Sen verran vielä selvennän että vanhemmistani ei ole suurta haittaa lapsille koska heitä ei lapseni kiinnosta tippakaan. Ei ole mitään mummolavierailuita tai lapsenlapsien kanssa olemista, kun ei vanhempiani kiinnosta. Eivät ole esim kertaakaan käyneet jouluna, synttäreillä, tai ostaneet ainoatakaan lahjaa, tarkoitan siis että suhtautuminen lapsenlapsiin on tunnekylmää ja piittamatonta. Tämän takia heistä ei aiheudu niin suurta haittaa lapsille.



Mutta haitta kohdistuu minuun, eli vanhempani haluavat minut joskus auttamaan (käymään siellä) jolloin on otollista hyökätä kimppuuni syytellen ja raivoten tai sitten soittelevat haukkumispuheluita, lähettävät haukkumiskirjeitä ja haukkumistekstareita. Olen yrittänyt olla kertomatta heille mitään mutta sekään ei toimi, vaan he kaivavat sitten vanhoja asioita tai keksivät syyttelyä omasta päästään tyyliin "kuitenkin nyt siis aiot tehdä niin tai näin ja se on todella typerästi tehty".



Ja kyllä, joku sanoikin että olen selvinnyt hienosti ulkoisesti - tämä on niin totta. Sisäisesti en ole alkuunkaan selvinnyt. Sisäisesti olen ihan hajalla!



Itseänikin ärsyttää se että miksen voi käyttäytyä loogisesti vanhempieni seurassa, koska todistettavasti muissa ympyröissä pystyn olemaan napakka ja pitämään puoleni. Omat vanhemmat vaan on vuosikymmenet pitäneet yllä tätä asetelmaa. Olen tullut siihen tulokseen että selkeästi he SAAVAT siitä jotain. Jotain sadistista nautintoa, mielihyvää, itsensä ylentämistä toista alentamalla. Ei heitä häiritse tilanne ollenkaan eivätkä he halua muuttaa nykytilanteessa mitään.



Asiaa hankaloittaa tohvelisisarukseni jotka ovat vielä paljon enemmän vanhempien pauloissa, ja syyttelevät minuakin "ole nyt sitten kiltisti siellä ettet suututa vanhempia" tai "kun sinä aina aiheutat riitaa". Sisaruksilta ei saa asiaan tukea ollenkaan.



No, mutta kyllä tämä tästä, ja vähitellen eteenpäin, alan jäädyttämään ensi alkuun yhteydenpitoa ja uskompa että kohta (=pian) tulee joku sellainen kahakka jonka avulla sitten saan välitkin poikkaistua.



Suru äidin puutteesta, tuen puutteesta ja "orpoudesta" tuskin koskaan häviää (olen kyllä oikeasti kateellinen kaikille joilla on rakastava äiti ja tukea elämässä lapsuudenkodista), mutta niinhän se on että kortit ei mene tasan ja tämä nyt vaan pitää sitten kestää ja kärsiä.



Kiitos kaikille ja hyvää alkusyksyä!

Älytöntä, että vaikka sä aikuinen ja selvästi fiksu ihminen tiedostat noin analyyttisesti millaisia *piip* he ovat, niin kuitenkin jäät ottamaan selkääsi uudestaan ja uudestaan. Kertoisitko miksi? Et vissiin kuitenkaan asu heidän talossaan? Pärjäätte rahallisesti ihan omillanne oman perheesi kesken? Ja sullako ei ole selkeää syytä antaa vähintäänkin jäähyä heille, koska kaikesta kirjoittamastasi päätellen sulla ei muuta heidän suuntaansa olekaan (päivittäinen sättiminenkin)? Siis miten ne tilanteet oikein tapahtuvat? Eikö edes miehelläsi mene silloin hermot, eikö hän vaikka taluta säkättävää anoppia *piip* tai ota sulta joskus puhelinta kädestäsi ja puolusta perhettänne ja hyvinvointianne?



Sanoisit kerrankin niin rumasti ja törkeästi takaisin kuin suinkin vain osaat ja ehdota sen jälkeen että hommaavat itse jo hyvissä ajoin rahoillaan vanhainkotipaikkansa kuntoon, että nyt riitti ja perintönsäkin saavat sinun puolestasi ohjata vaikka kodittomille Aurinkorannikon kulkukoirille. Rahallahan he todennäköisesti yrittävät vielä viimeiseksi ohjailla, jos eivät jo niin ole tehneetkin? Mä olen ainakin niin "ylpeä", etten sinua haluaisi kerrassaan mitään ihmisiltä, jotka kohtelevat noin. Mieluummin vaikka rutiköyhä kuin tuollessa helvetissä kiinni yhdellä säikeelläkään. Kuinka muka voit olla johtotehtävissäkin, jos susta ei löydy täysin oikeutettua kiukkua ja napakkuutta mitä tulee yksityiselämääsi?



13/16

Omat vanhemmat ovat kuitenkin omia vanhempia. Olen hyvin vastaavista oloista peräisin minäkin kuin ap ja ymmärrän hyvin tuon tuskan siitä, että järki sanoo ettei näiden ihmisten kanssa ole hyvä olla, mutta sydän sanoo silti muuta. Itse jaksoin uskoa aina uudestaan ja uudestaan siihen, että he tällä kertaa kertovat miten tärkeä olen heille ja miten he näyttävät sen teoillaan. Petyin joka kerta.

Mutta lapsen usko siihen, että omat vanhemmat haluavat parastasi on ällistyttävän vahva ja vaatii paljon että se murenee. Kun tuosta uskosta on luopunut, niin sen jälkeen kunnioitusta omia vanhempia kohtaan onkin turha enää etsiä elleivät muutu aivan täysin ihmisinä (mihin itse en enää usko).



Itse mietin vuosikausia välien katkaisemista, mutta aina silti jaksoin tosiaan uskoa, että jokin muuttuisi. Kun sitten viimein menivät liian pitkälle (se "hyvä syy"), oli ratkaisu tavallaan helppo tehdä, vaikka tärisinkin hermostuksesta ja jännityksestä. Tuosta on nyt joitain vuosia ja täytyy sanoa, että elämänlaatuni on parantunut huomattavasti ja välillä mietin miksi en välejä katkaissut jo aiemmin (syythän olivatkin tuossa alussa). Tottakai silti ikävöin vanhempiani, mutta tiedän, että ikävöin jotain mitä he eivät ole eivätkä edusta. Huonoista vaihtoehdoista piti valita se vähiten huono ja toisaalta saan rauhaa siitä, että nyt minulla on energiaa olla omille lapsilleni parempi vanhempi.

Juu ja mun äiti kans avasi kaikki kirjeet ja päiväkirjat ja pilkkasi ja ivasi. Ja haukkui vaatteet, ulkonäön, valinnat. Ja jollain kummallisella tavalla se oli kuitenkin hänelle huolenpitoa. Halua auttaa, neuvoa ja opastaa, että älä nyt noin meikkaa, ettei nyt kyllä näytä hyvältä. Mutta sen sijaan, että olisi jotenkin kauniimmin sanonut, että minusta sinulle sopi paremmin se edellinen kampaus tai että toi tyyli ei sovi sulle tai jotain muuta vastaavaa, niin sen sijaan sanotaan rumasti, että näytät ihan huoralta (en muuten näyttänyt).



Jostain syystä mun äiti on siinä uskossa, että oon kauheen herkkänahkainen eikä mulle kestä sanoa mitään. :-D Mulla on nykyään se käsitys, että mun äiti ei jotenkin edes muista noita asioita, millä tyylillä se ne on sanonut. Joskus nykyään kun hän ihmettelee jotain asiaa, (vaikka miten kasvatan lapsiani) niin mä en ole niistä ihmettelyistä loukkaantunut, niin äiti saattaa niitä kommenttejaan vähän säikähtää ja ottaa takaisin, vaikka en ole loukkaantunut. Äitini ei jotenkin hahmota mitä eroa on kummastella jotain asiaa kuin haukkua ja sanoa rumasti. Mutta nyt kun tilanne on jotenkin ookoo, niin en mä jaksa selittää, että saat sä sanoa, että toi sun kampaus ei sovi sulle, mutta sä et saa sanoa, että näytät todella vastenmieliseltä tuossa kampauksessa, miten kukaan mies voi ees kattoa suhun päin. Sillä musta tuntuu, että mun äiti ei muista / voi edes itselleen myöntää käyttävänsä kiihtyessään tuollaista kieltä, miksi mun on vaikea selittää hänelle, että hänellä saa olla omia mielipiteitään, ja hän saa sanoa ne ääneenkin ilman että heti panen välit poikki. Mä en vain hyväksynyt sitä tyyliä millä asioita ilmaistiin. Mutta on se nyt vähän vaikeaa aikuista ihmistä kasvattaa jos ei eläkeiän kynnyksellä ole vielä tajunnut eroa eri sävyjen välillä.

siis et ymmärrä normiperheen lapsena sinä miten kieroutunut ja sairas voi joku toinen perhe olla. Toistan ja korostan että olen työssäni erittäin pätevä ja napakka, mutta en pysty olemaan sitä vanhempieni kanssa. Sanoinhan jo että melkein oksennan ja pissaan housuuni jos joudun isäni huutamisen ja karjumisen kohteeksi. Tuollaisessa tilanteessa ei ole nelikymppinen fiksu aikuinen, vaan taas se 4-vuotias alistettu ja kauhulla pelkäävä lapsi. Ymmärtätkö että tämä on ns. takauma? Eli sitä ei voi JÄRJELLÄ estää tulemasta koska se vain tulee.



En odottanutkaan että kukaan normaali ihminen ymmärtää sitä miten vaikea on tällaisesta kierosta vuorovaikutuksesta riuhtaista itsensä eroon. En minä ole ikinä saanut vanhemmiltani rahaa pennin pyörylää, ei tämä taloudellinen suhde ole, enkä myös henkistä tukea, ei tämä mikään tasa-arvoinen ystävyyssuhde ole.



Tämä on kiero, manipuloiva, riistävä ja alisteinen toisen hyväksikäyttösuhde. Ja minä olen se hyväksikäytetty.



Kiitän kovasti niitä ihmisiä jotka tajusivat mistä oli kyse. Ja te jotka ette tajua, ei silloin kannata vastata. Kysymys oli nimeomaan otsikoitukin niille, joilla on samankaltainen tilanne.



t. AP

ja näkökulmat.

En ole ap, vaan tuo 10.



Kuten joku jo edellä totesikin, niin omat vanhemmat ovat kuitenkin omia vanhempia. Sitä on omille vanhemmilleen tosi pitkään lojaali, vaikka he olisivat minkälaisia. Ja siinä vaiheessa kun aloin vakaasti miettiä, että ehkä mun ei ole hyvä olla tekemisissä vanhempieni kanssa, niin mietin tosi pitkään, että olenko huono / paha ihminen, jos katkaisen välini. Jos on koko elämän haukuttu pahaksi, huonoksi ja kiittämättömäksi, niin totta kai sitä ajattelee, että ehkäpä tämä on totta. ja ehkäpä juuri se, että edes harkitsen välien katkaisemista, osoittaa juuri sen, että he ovat olleet koko ajan oikeassa. Ovathan he kuitenkin antaneet minulle katon pään päälle, puhtaat vaatteet ja ruokaa. Minun pitäisi olla kiitollisempi ja hyväksyä vanhempani juuri sellaisina kuin he ovat, ksoka he ovat ainoat vanhempani.



Nyt kun minulla on omia lapsia, tajuan kirkkaasti, että noiden perustarpeiden tarjoaminen ei tee minusta vielä kunnon vanhempaa, minkä perusteella voisin odottaa ikuista kiitollisuutta ja uskollisuutta riippumatta siitä, miten muuten käyttäydyn. Pitää myös rakastaa ja välittää, tykätä ja halata. Kuunnella ja jutella. Auttaa ja opastaa. Ja pitää myös osata asettaa järkeviä rajoja ja pitää rajoista kiinni. Ja seurauksien pitää olla kohtuullisia, jos lapsi toimii väärin. Ei mitään viikkokausien huutoa ja sättimistä. Jos ei ole omakohtaista kokemusta tällaisista vanhemmista, saattaa olla vaikea uskoa, että a) tuollaista edes on olemassa ja b) kukaan voisi selvitä siitä suht normaaliksi.



Uutisissa välillä kerrotaan näistä perhesurmista ja ihmetellään, miten tuollaista voi tapahtua. No itse tiedän, että kulissien takana saattaa olla juuri tällainen perhe. Ulospäin esitettiin aina niin siistiä. Kaikki oli aina näennäisesti tiptop. Äidilläni oli kausia, jolloin hän kertoi meille lapsille, miten aikoo tappaa meidät kaikki, jotta pääsemme pois siitä elon kurjuudesta. Ikinä en kertonut kenellekään aikuiselle koulussa, sen sijaan pohdin jo ala-asteikäisenä, että millaiselta tuntuu olla kuollut ja voiko se olla kamalampaa kuin tämä elossa oleminen. Tulin siihen tulokseen, että toivottavasti saan elää, sillä olisi kiva olla aikuinen, joka pääsee kotoa pois, mut jos kuolen, niin sen ei kai pitäisi tuntua miltään, koska sitten mua vain ei ole. Ja tästäkään huolimatta vanhempani eivät ole läpeensä pahoja ja hirveitä ihmisiä, vaikka jostakin kohtaahan ihmisellä vähän vipattaa, että mm. tuollaisia on lapselle puhunut.

Salainen numero uusi osoite, ettei löydy ja keskittyosin omaan perheeseeni, mieheeni ja lapsiin.