Muita, joiden perheelle oma äiti on pikemminkin uhka kuin voimavara?

luultavasti käsitellytkään. Asia on erittäin kipeä. Olen vain ajatellut, että tämä nyt vaan on elämäni.

Vaikeaa käsitellä. Minä päätin olla käsittelemättä- en vaan jaksa.Kadehdin syvästi niitä perheitä joita isovanhemmat auttavat joka tavalla. Meille ei tule tukea missään muodossa.

Mun äiti on ihan hirvee, luonnevikainen hullu. Lapsuudessa väkivaltainen, tunnekylmä ja piittaamaton, ikinä ei kaunista sanaa sanonut, vaan aina haukkui, sätti, ivasi, pilkkasi ja latisti. Murrosiässä pilkkasi kaikki unelmani, opiskeluni, harrastukseni. Ei tukenut koulunkäynnissä, harrasi lukiota vastaan ja yritti torpedoida yliopistoon pääsyn. Ei sallinut mitään hyvää lapselleen ja oli kaikista saavutuksista katkera ja kaunainen.

Omat lapseni eivät äitiäni kiinnosta, viiden vuoden aikana on nähnyt ne kaksi kertaa sukujuhlissa. Mummoksi ei halunnut alkaa, ja on haukkunut lapseni rumiksi ja vammaisiksi.



Äitini soittelee ja lähettelee katkeria kirjeitä jossa syyttelee minua kaikesta, jopa omista sairauksistaan. Välit oli välillä katkolla pari votta, en enää jaksanut haukkumispuheluita.

äitini ei ole ikinä auttanut minua missään, ei ole halunnut tavata lapsiani koskaan, ei ole kiinnostunut edes hätätilanteissa auttamaan tai edes sairaalassa kuoleman kielissä ollessani vointia kysrlemään. Äiti on vaan tunnevammainen paska, ja hän on pariin kertaan ääneen sanonutkin että mut olis pitänyt antaa adoptioon tai abortoida.

Surutyö siitä, että mulla ei ole äitiä tukena elämässä, eikä lapsilla mummoa ollenkaan, on kestänyt jo 5v ja yhä jatkuu. Suru ei lakkaa koskaan, mutta pettymyksestä ja katkeruudesta pääsin eroon vuoden terapialla. Äitini on edelleen piittaamaton, ileä ja kaikesta onnestani katkera ja vihamielinn. Ainoa yhteydenpito on äitini haukkumispuhelut sillointällöin, joskus jaksan vastata ja kuunnella, joskus taas en.

Voimia kaikille, sillä on raskasta olla äiditön orpo kun oma äiti on elossa muttei tekemisissä. Helpompaa olisi että äiti olisi kuollut, sillä nyt on todella kiusallista selitellä ulkopuoliselle miksei lapsillamme ole mummoa, mummolaa tai miksi joulut ja muut ollaan aina koona omalla perheellä: (

Perheen oma äiti?

Miehen oma äiti?

Äidin oma äiti?

Lasten oma äiti?

Uusperheen lasten äiti?



Ja ei. Meillä minä eli perheen oma äiti olen kyllä voimavara.

Perheen oma äiti?

Miehen oma äiti?

Äidin oma äiti?

Lasten oma äiti?

Uusperheen lasten äiti?

Ja ei. Meillä minä eli perheen oma äiti olen kyllä voimavara.

Puhutaan kulloisenkin lukijan/vastaajan omasta äidistä. Mutta jos sisälukutaito ei riitä, niin se ei sitten kai vaan riitä.

Yhden asian sanoisin. Ei tarvitse olla mitenkään kiusallista kertoa ihmettelijöille, että äitisi on väkivaltainen (henkisesti ja aiemmin fyysisestikin) ongelmakimppu, jonka kanssa ette voi oman hyvinvointinne vuoksi olla tekemisissä. Ei se ole sinun vikasi ja häpeäsi, vaan äitisi. Kyllä ihmiset sen ymmärtävät.



Jos olisit asiasta avoin, se voisi helpottaa oloasi ja auttaa sinua entistä paremmin pääsemään eroon aiheeseen liittyvästä häpeästä.



Onnittelut, että olet selviytynyt äidistäsi huolimatta!

Mun äiti on ihan hirvee, luonnevikainen hullu. Lapsuudessa väkivaltainen, tunnekylmä ja piittaamaton, ikinä ei kaunista sanaa sanonut, vaan aina haukkui, sätti, ivasi, pilkkasi ja latisti. Murrosiässä pilkkasi kaikki unelmani, opiskeluni, harrastukseni. Ei tukenut koulunkäynnissä, harrasi lukiota vastaan ja yritti torpedoida yliopistoon pääsyn. Ei sallinut mitään hyvää lapselleen ja oli kaikista saavutuksista katkera ja kaunainen.

Omat lapseni eivät äitiäni kiinnosta, viiden vuoden aikana on nähnyt ne kaksi kertaa sukujuhlissa. Mummoksi ei halunnut alkaa, ja on haukkunut lapseni rumiksi ja vammaisiksi.

Äitini soittelee ja lähettelee katkeria kirjeitä jossa syyttelee minua kaikesta, jopa omista sairauksistaan. Välit oli välillä katkolla pari votta, en enää jaksanut haukkumispuheluita.

äitini ei ole ikinä auttanut minua missään, ei ole halunnut tavata lapsiani koskaan, ei ole kiinnostunut edes hätätilanteissa auttamaan tai edes sairaalassa kuoleman kielissä ollessani vointia kysrlemään. Äiti on vaan tunnevammainen paska, ja hän on pariin kertaan ääneen sanonutkin että mut olis pitänyt antaa adoptioon tai abortoida.

Surutyö siitä, että mulla ei ole äitiä tukena elämässä, eikä lapsilla mummoa ollenkaan, on kestänyt jo 5v ja yhä jatkuu. Suru ei lakkaa koskaan, mutta pettymyksestä ja katkeruudesta pääsin eroon vuoden terapialla. Äitini on edelleen piittaamaton, ileä ja kaikesta onnestani katkera ja vihamielinn. Ainoa yhteydenpito on äitini haukkumispuhelut sillointällöin, joskus jaksan vastata ja kuunnella, joskus taas en.

Voimia kaikille, sillä on raskasta olla äiditön orpo kun oma äiti on elossa muttei tekemisissä. Helpompaa olisi että äiti olisi kuollut, sillä nyt on todella kiusallista selitellä ulkopuoliselle miksei lapsillamme ole mummoa, mummolaa tai miksi joulut ja muut ollaan aina koona omalla perheellä: (

Eli ei diagnosoitua mt ongelmaa eikä alkoholiongelmaa. Itse olen kurjasta lapsuudestani huolimatta menestynyt elämässäni hyvin.

Sanoisin vain että ei täällä ole mitenkään erityisen paljon surkeista oloista lähtöisin olevia, vaan ihan NORMAALI määrä, mikä on siis paljon. Tämä karu lapsuus on paljon luultua yleisempää, koska asia on tabu ja sitä salataan ja peitellään. Oma hirviömutsikin osasi salata kaiken ja piti kulissit kunnossa, valehteli pahoinpitelyvammat neuvolassa kaatumisiksi jne.

Tiedän monia joilla ollut samanlainen äiti!

Ole itse mt-ongelmaisen alkoholistin lapsi, enkä tajunnut pointtia...Tuollaista se on. - Ohis

ja 20-prosenttisesti voimani syövä tekijä. Hänessä on siis paljon hyvää, mutta joitakin äärimmäisen ahdistavia piirteitä. Ahdistavuus kiteytyy siihen, että äiti haluaisi kontrolloida kaikkea elämässä, ja tekee sitä myös meille.

Ja katsokaa appiukkoanne niin huomaatte millainen miehenne on appiukon ikään tullessaan.

Alkoiko pelottaa jo?

:=DD

mieheni varakas, hyvinpukeutuva ja fiksu eläkeläinen. Aika näyttää, pysyisikö mieheni rinnallani..:)

Ja katsokaa appiukkoanne niin huomaatte millainen miehenne on appiukon ikään tullessaan.

Alkoiko pelottaa jo?

:=DD

Ja katsokaa appiukkoanne niin huomaatte millainen miehenne on appiukon ikään tullessaan.

Alkoiko pelottaa jo?

:=DD

Oma äitini on ihana, toivon, että olisin saman ikäisenä yhtä aikaansaapa ja onnellinen.

Mutta mieheni isä on jo kuollut...

Mun oma äiti on terve ja hyväkuntoinen ja vielä työelämässä ja näyttääkin oikein freesiltä.

Appiukko taas on ylilihava ja minusta on alkanut tuntua että kittaa ihan liikaa kaljaa.

Ei sitä muutu äitinsä kaltaiseksi, jos tiedostaa äitinsä tunnevammaisuuden/ väkivaltaisuuden, sitä voi repäistä itsensä irti sukupolvien ketjusta ja tehdä toisin.

Minua on hakattu vauvasta täysi-ikäiseksi ja suvussamme on llut vuosisatainn perinne siitä, että perheen mies on väkivaltainen tyranni joka pieksee vaimon ja lapset. Oma isäni jatkoi tätä, kun isääkin oli pieksetty.

Itse sain ketjun katkaistua, vaati kovaa työtä ja terapiaa, ja välit vanhempiini katkesivat (jatkoivat tätä "kasvatusta" lsstenlapsiensakin kohdalla). Ketju katkesi, ja olen ylpeä siitä!



Samoin mieheni on onnistunut katkaisemaan kolmen sukupolven alkoholistiperimän, ja onnistunut kouluttautumaan rupusakista korkeakoulutetuksi.



Mutta se on totta että perimäja perinne vaikuttavat, ja pitää olla tiedostava, vahva ja päättävinen jos aikoo toimia tooin!

Ei sitä muutu äitinsä kaltaiseksi, jos tiedostaa äitinsä tunnevammaisuuden/ väkivaltaisuuden, sitä voi repäistä itsensä irti sukupolvien ketjusta ja tehdä toisin.

Minua on hakattu vauvasta täysi-ikäiseksi ja suvussamme on llut vuosisatainn perinne siitä, että perheen mies on väkivaltainen tyranni joka pieksee vaimon ja lapset. Oma isäni jatkoi tätä, kun isääkin oli pieksetty.

Itse sain ketjun katkaistua, vaati kovaa työtä ja terapiaa, ja välit vanhempiini katkesivat (jatkoivat tätä "kasvatusta" lsstenlapsiensakin kohdalla). Ketju katkesi, ja olen ylpeä siitä!

Samoin mieheni on onnistunut katkaisemaan kolmen sukupolven alkoholistiperimän, ja onnistunut kouluttautumaan rupusakista korkeakoulutetuksi.

Mutta se on totta että perimäja perinne vaikuttavat, ja pitää olla tiedostava, vahva ja päättävinen jos aikoo toimia tooin!

Äitini äiti oli väkivaltainen ja täysin suvaitsematon ihminen, joka solvasi äitiäni kaikesta, eikä hyväksynyt mitään hänen valintojaan.

Sen sijaan äitini teki suuren ajatustyön, päätti olla täysin erilainen äiti ja on ollut paras mahdollinen äiti ja mummo joka olla voi. On kasvattanut kaksi onnellista lasta ja pärjännyt loistavasti henkilökohtaisesti niin yksityiselämässään kuin työelämässäänkin.

Oma äitini on aina ollut enemmän uhka kuin voimavara. Lopulta se piti vaan hyväksyä pohjamutia myöten. Mun äiti on nykyään jo selvästi vähemmän hankala kuin nelosella, jonka teksti olisi voinut olla omaani noin 8 vuotta sitten. Vaikka tilanne on kohentunut viime vuosina, niin silti minun ja äitini suhde on varautunut ja varovainen koko ajan, sillä koskaan ei tiedä, missä vaiheessa posahtaa. Koskaan en ole levollisin mielin äitini seurassa lasten kanssa, enkä uskaltaisi jättää lapsia valvomatta hänelle, jos sellaista ehdotettaisiin. Ei onneksi ole ehdotettukaan.



Vaikka mielestäni olen äitisuhteen puutteiden osalta varsin sinut, niin välillä huomaan ihan selvän kateudenpiston, kun joillain on _tavallinen ja normaali_ äiti, joka puutteistaan ja ärsyttävyyksistään huolimatta on myös avuksi ja tueksi.



Anoppini taas ei ole uhka eikä voimavara. Hän on miellyttävä nainen, joka ei pahemmin puutu eikä myöskään erityisemmin auta, mutta silloin kun nähdään, niin on ihan mukava ja hyvä olla. Ja joskus saattavat auttaa, jos oikein hyvissä ajoin sovitaan ja tehdään auttaminen heille mahdollisimman helpoksi ja vähän vaivaa aiheuttavaksi. On tuokin kuitenkin parempi kuin ei mitään tai negatiivinen vaikutus.



Tosin harvoin pyydetään apua, kun on lopulta helpompi maksaa jollekulle avusta (jos sattuu olemaan rahaa) tai pyytää lasten aivan ihanilta kummeilta apua yllättävissä tilanteissa.



Hih, juolahtipa lopuksi mieleeni, että jos mun äitini olisi yhtään normaalimpi, niin mä varmaan mussuttaisin tuosta anopista, mutta mun äitiin verrattuna hän tuntuu suorastaan loistavalta isovanhemmalta.

Niin ja siis miten käsittelin asiaan liittyvän surun ja pettymyksen (olen siis toi "Surullistahan se on"). Joku päivä asiaa taas märehdittyäni vain tajusin, että heureka mä en koskaan voi saada toivomani kaltaista äitiä, vaan mulla tasan on vaan tää mikä mulla on. Mä jotenkin luovuin siitä haaveesta, että hän voisi muuttua. Lopetin jossittelun. En ollut aiemmin edes tajunnut, että kuitenkin salaa toivoin, että hän voisi muuttua joksikin enemmän ihanaksi ja vähemmän pahaksi.



Ja sit yksinkertaisesti itkin itkuni ja surin suruni siitä, että näin se nyt vaan on. Vähän kävin terapiassakin poraamassa asiaa. Puolisen vuotta taisi mennä, sit tuli se piste, että syvällä sydämessäni tajusin, että näin on näreet ja sillä sipulit. Että meitä on vain me, minä, mies ja lapset. Ja joskus satunnaisesti isossa hädässä ystävät ja miehen sisko kyl auttaa.