Lue keskustelun säännöt.
Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavat äidit
13.07.2012 |
Onko täällä palstalla kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavia äitejä? Miten arki lasten kanssa sujuu? Entä minkälainen oli raskausaikasi? Pystyitkö olemaan tavallisella lääkitykselläsi? Raskautta miettivä/toivova 1 tyypin bipo täällä vaan kyselee... Kiitos jo etukäteen asiallisista vastauksista :)
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
.. mutta diagnoosin sain vasta alkuvuodesta, niin kuin myös oikeanlaiset lääkkeet. Siihen asti hoidettiin vakavana masennuksena, jonka lääkkeet vain pahensivat oireita.
Lapsia olen saanut -04 ja -05, mutta silloinhan minulla ei tätä lääkitystä vielä ollut. Kuitenkin juuri raskausajat olen voinut mitä mainioimmin, selkeitä ja hyviä ajanjaksoja, vaikkakin fyysisesti todella raskaita.
Nyt kun sain oikeanlaiset lääkkeet (Lito ja Deprakine) olen kuin uudestisyntynyt! Myös lapset ovat sen huomanneet :)
Tätä ennen ajauduin niin hirveään kriisiin, etten voinut lasteni kanssa edes asua. Ikä pahentaa oireita ja näin totisesti kävi.
Minulla toistuivat tiheäjaksoisesti maniat ja masennukset, sekamuotoiset jaksot olivat pahimpia. Helpointa olisi ollut vaan istua pimeässä komerossa ja sielläkin silmät kiinni ja tulpat korvissa, sillä perhe-elämässä normaalitkin aistiärsykkeet olivat sietämättömiä.
Nyt lastenhoito ja kaikki mitä elämään kuuluu menee siinä missä kai muillakin. Olen vaan hirveän väsynyt kaikesta menneestä.
Paljon olen myös menettänyt, ja niin menettivät lapsetkin omasta varhaislapsuudestaan, ja sitä yritän nyt korvata.
Ihan raskain päätös koskaan oli antaa heidät vapaa-ehtoisesti muualle asumaan määräämättömäksi ajaksi, ehkä lopullisesti, kun en tiennyt mikä meidän äitiä oikein vaivaa.
Kaikkineen erillään asumisessa meni n. 1,5 vuotta, vaikka käytännössä joka päivä nähtiinkin. En silti olisi kyennyt heitä hoitamaan asiallisesti kotona.
Sellainen asia on vaan tunnustettava itselleen, vaikka kuinka rakastaisi. Ja juuri sen rakkauden tähden.
Kaikessa tässä on erikoisinta se, ettei lähimmät kaveritkaan huomanneet oikeastaan mitään, osasin hyvin salata ja eristäytyä. Apuakaan en ymmärtänyt pyytää. Olen siis yksinhuoltaja, kukaan ei arkeani ole todistamassa täällä kotona.
Kiitos siis sille terveyskeskuslääkärille, joka osasi vihdoin kysyä oikeanlaiset kysymykset loppuunkuluneelta potilaaltaan! Hän pelasti perheemme.
Raskaudenajan lääkityksestä en siis tiedä, mutta toivon, että tästä on muuten apua.