Miten voin koskaan selvitä siskoni kuolemasta?

Suuntaa ajatuksia positiivisiin muistoihin. Hiljakseen menet sitä kohti, että sisaresi muisto on kaunis, sinua kannatteleva eikä painava asia.

Tärkeintä ei kuitenkaan ole ihmisen elämön pituus.



Lohduta itseäsi musiikilla, kirjallisuudella, taiteella.

Lähetän sinulle lämpimät ajatukseni ja halauksen. Minäkin olen surrut niin, etten voinut uskoa ahdistuksen helpottavan, mutta kyllä se helpotti. Surun ei tarvitse olla ahdistavaa ikuisesti.

Minun veli kuoli 3v sitten ja nyt on jo ihan ok olo.

Eka vuosi oli kauhea, itketti koko ajan. Vanhempien surressa se vielä meni pahemmaksi, kun se oli niille niin vaikeaa haudata oma lapsi, vaikka aikuinen olikin.



Ainoastaan aika auttaa, vaikka se on kuinka aneminen sanonta.

Koeta jaksaa ja ajattele siskoasi ja sitä mitä mukavaa saitte yhdessä tehdä.

Mutta kuten joku jo totesikin, se muuttuu kyllä ajan mittaan osaksi elämää, jossa on taas järkeä.



Suurimmat osanottoni, olet nyt osa tätä kerhoa, jonka jäsenet opit tunnistamaan ja jonka jäsenyydestä useimmat eivät halua sinun puhuvan. Olen elänyt siinä lapsesta saakka ja voin kertoa, että jollain oudolla tavalla tulet jonain päivänä tuntemaan ja jopa arvostamaan sitä, miten tämä menetys on tehnyt sinusta sen ihmisen, joka olet.



Tiedän, että "aika parantaa haavat" -puhe kuulostaa nyt ihan hirveän banaalilta ja epäuskottavalta, mutta haluan vain jakaa sinun surusi ja luvata sinulle, että ihan oikeasti aika auttaa. Perspektiivi kasvaa, opit itsestäsi uusia asioita, laitat ehkä tärkeysjärjestyksesi uusiksi... En lupaa mitään suuria valaistumisia, mutta jotenkin tulet elämäsi varrella (toivottavasti) myös arvostamaan sitä syvyyttä, niitä uusia värejä, jotka tämä tragedia tulee sinulle tuomaan.



Toivottavasti et myöskään pidä latteana sitä, että siteeraan laulajaa, mutta Leonard Cohenin sanoin: There is a crack in everything; that is how the light gets in.



Voimia ja valoa. Jos haluat jutella, laita viesti osoitteeseen annabanannalovesya@gmail.com



Älä jää yksin.

Niin kuin joku jo sanoikin, ajan kanssa. Voi mennä vuosiakin, mutta kyllä lopulta helpottaa.

sisarusta, vaan isän, mutta mun isäni siskolle hän oli jo kolmas sisarus, jonka hän menetti, aikaisemmin meni pikkusisko ja -veli, nyt isoveli. On juteltu paljon asiasta ja itketty yhdessä.



Ei voi kuin aikanaan vain nielaista asian, ettei se sieltä enää takaisin tule. Ei vaikka miten toivoisi, niin kuolema tulee meille kaikille ja me ei voida siihen paljonkaan vaikuttaa. Minulla kesti kovin ja satuttavin suru muutaman kuukauden, sitten alkoi hiukan loiventua, mutta vielä kaksi vuottakin siitä saatoin ikävästä itkeä. Ei mene päivääkään, ettei isä pyörähdä haikeasti mielessä.



Olen nähnyt isästä kahdesti unta: kuolinpäivän yönä istuimme hänen mökkinsä pihalla ja soittelimme radiota, vanhoja rautalankabiisejä, hänen lemppareitaan. Toisen kerran näin unta juuri ennen ukkini kuolemaa, jossa isä varoitti jotain jostain pyörästä, että sitä pitäisi katsoa. Pari päivää myöhemmin ukki kaatui potkupyörällä ja kuoli kallonmurtumaan. Joten jollain lailla tuntuu, että isä on kuitenkin jossain, enkelinä.



Käyn haudalla juttelemassa. Kerron mitä on tapahtunut ja kerron ikävästä.



Otan osaa suruusi.

Hei. itse menetin rakkaan siskoni, syyskuussa 2102.Aikaa siitä on vajaat 7kk. Elokuussa tuli syöpädiagnoosi, ja syyskuussa hän oli jo poissa. Ei mene päivääkään ilman itkua, ikävä ja suru on läsnä jokaikinen päivä.Tuntuu että mikään, ei huvita. Elämästä on ilo kadonnut. Hän oli minulle rakas sisko, ja paras ystävä.Hänen kanssaan soiteltiin päivittäin, ja tekstareita saattoi olla monta saman päivän aikana.Koskaan ei ollut meillä mitään riitaa.Lapsena oli yhteiset leikit, ikäeroa vähän yli vuosi. Nuoruuden seikkailut yhdessä seikkailtiin. Aikuisena vaikka välillä asuttiin eri paikkakunnilla, yhteyttä pidettiin päivittäin.Nyt siskon menevä aukko on sydämmessä, ja tuntuu, että olo ei yhtään helpota. Nytkin tuli itku, tätä kirjottaessa, ikävä on niin kova.

Hei. itse menetin rakkaan siskoni, syyskuussa 2102.Aikaa siitä on vajaat 7kk. Elokuussa tuli syöpädiagnoosi, ja syyskuussa hän oli jo poissa. Ei mene päivääkään ilman itkua, ikävä ja suru on läsnä jokaikinen päivä.Tuntuu että mikään, ei huvita. Elämästä on ilo kadonnut. Hän oli minulle rakas sisko, ja paras ystävä.Hänen kanssaan soiteltiin päivittäin, ja tekstareita saattoi olla monta saman päivän aikana.Koskaan ei ollut meillä mitään riitaa.Lapsena oli yhteiset leikit, ikäeroa vähän yli vuosi. Nuoruuden seikkailut yhdessä seikkailtiin. Aikuisena vaikka välillä asuttiin eri paikkakunnilla, yhteyttä pidettiin päivittäin.Nyt siskon menevä aukko on sydämmessä, ja tuntuu, että olo ei yhtään helpota. Nytkin tuli itku, tätä kirjottaessa, ikävä on niin kova.

Lähes samanlainen tarina mulla. Vaikea hyväksyä ja suru ja masennus meinaa viedä mukanaan. Täytyy vain uskoa että vielä helpottaa.

[/quote]

Samankaltainen tilanne minulla, vajaa kahden vuoden ikäero siskollani ja minulla. 2kk diagnoosista, hän oli poissa. Elämästä katosi ilo, ei oikein huvita juuri mikään. Paras ystävä, rakkain ihminen, on poissa. Emmekä voineet edes kunnolla hyvästellä. Näennäisesti pystyy ns. normaaliin elämään, työ yms., mutta vain näennäisesti. Vielä ei ole sen aika, että pystyisi muistelemaan sitä kaikkea hyvää, mitä hänen kauttaan koin. Ärsyttää se, kuinka pian uhkaa muistikuvat hänestä haipua unholaan. Monenlaiset tunteet on tullut läpikäytyä, vihaakin, sitä jotakin kohti, joka näin salli tapahtua

. 

Anna ajan kulua, mieti välillä muita iloisempia asioita. Suru helpottaa kun vuodet vierivät. Osanotto suruusi,

"Suurimmat osanottoni, olet nyt osa tätä kerhoa, jonka jäsenet opit tunnistamaan ja jonka jäsenyydestä useimmat eivät halua sinun puhuvan. Olen elänyt siinä lapsesta saakka ja voin kertoa, että jollain oudolla tavalla tulet jonain päivänä tuntemaan ja jopa arvostamaan sitä, miten tämä menetys on tehnyt sinusta sen ihmisen, joka olet."

Mistä ne kerhon jäsenet sitten tunnistaa?

Ajattelemalla äitiä ja äidin vointia. Soittelemalla äidille ja suvulle. Tai isälle. Ehkä terapeutille.

Mulla hyvin raskas suru veljen kuoltua. Kesti kauan. Ikävä ei poistu ikinä mutta suru ei enää niin repivää. Edelleen kun matkustan tiettyyn paikkaan missä aina veljen kanssa käytiin, on itku lohduton. Mutta selviän jo arjesta, suru ei 24/7 läsnä. Lohdutti aikoinaan kun tuttu sanoi:  "sinulla sentään on ollut veli jota surra! Kaikki ne yhteiset vuodet. Miinulla ei ole koskaan ollut siskoa ja veljeä ja yhteisiä hetkiä ja se suru ja kaipaus on myös ollut raskasta".