Onko ruman naisen elämä melankolian ja/tai katkeruuden sävyttämää? Vastatkaa REHELLISESTI,

Eikös tuo rumuus ole aika suhteellista? Luulenpa et vain pinnallisten ihmisten katkeruus ja melankolia liittyy ulkonäköön. usein ihminen jota kiinnostaa vähän merkityksellisemmät asiat kuin kauneudella huomion saaminen kesittyvät ihan muihin asioihin ja heidän elämänsähän voi näin ollen olla paljonkin onnellisempaa ja merkityksellisempää kuin ulkonäöllään hyväksyntää hakevat ihmiset- jotka usein ovat monin tavoin onnettomia vaikka sitten saisivatkin positiivista palautetta. koska ulkonäkö on aika ohut elämänsisältö. Ja varsin haavoittuvainen. ja ennen pitkää tärkeäksi tulee se mitä sen ulkonäön sisällä on. jos on koko ikänsä panostanut siihen kuoreen, sisällä harvoin on kovinkaan paljoa. ja sitten kyllä tlee katkeruus ja masennus. vaikken itse koe olevani runa, olen sen verran vanha että olen joutunut luopumaan nuoruuden "kukkeudesta" ja näitä asioita myös miettimään.

Olen löytänyt kaveripiiriini sellaisina ihmisiä, joille ulkonäkö ei ole tärkeä. Nörttipiireissä saa olla oma itsensä!

ei ole. Ei ulkonäkö vaikuta juurikaan siihen, miten sitä kokee elämän ja itsensä. Rumalla voi olla jopa kaunista ihmistä terveempi itsetunto, kun on rakentanut minuutensa muun kuin ulkonäön varaan.

ei ole. Ei ulkonäkö vaikuta juurikaan siihen, miten sitä kokee elämän ja itsensä. Rumalla voi olla jopa kaunista ihmistä terveempi itsetunto, kun on rakentanut minuutensa muun kuin ulkonäön varaan.

Ihminen on tiettyyn pisteeseen asti just niin ruma kuin minä itseään pitää. Ei rumuus estä elämässä menestymistä, tai onnellisen parisuhteen löytymistä.

Mä olen itse tällä hetkellä aika ruma, en ole mikään kaunotas kasvoiltani, ja nyt olen järkyn läski. Ja menestyn silti työelämässä, mulla on ihana perhe, ja olen aina päättänyt ja pitänyt kiinni siitä, että itseinhon tai häpeän takia en jätä elämässäni mitään tekemättä. Kukaan ei estä mua tekemästä mitään, paitsi minä itse.

Ja mulla on yksi tosi ruma kaveri, joka on siis aina ollut ruma ja lihava, mutta hän on aivan ihana ihminen, ja usein baarissakin käy lopulta niin, että jos joku mies tulee iskemään seurueemme naisia, loppuillasta he juttelevat vain tämän ruman kanssa, kun hän on jotenkin niin ihana ja ihmistä rauhoittava tapaus.

ja aina vaan tuli henkisesti turpaan, kun yritti lähestyä miestä tai alkaa flirttailla, tai teki aloitteita. Tiedän, että olen mukava, sivistynyt, koulutettu (akateeminen) ja omat asiansa hyvin hoitava, siisti ja seurallinen nainen.



Ravintolassa kukaan ei koskaan ollut kiinnostunut, lähinnä joku känniläinen saattoi alkaa haukkua ulkonäköä, tai kommentoida mm. räkäisesti nauraen poikaporukalle, että kattokaa mikä lehmä tänne on eksynyt jne.



Olihan sitä ajoittaista melankoliaa ja katkeruuttakin, kun huomasi, miten tärkeää miehille se ulkonäkö on, viis muusta persoonasta.



Mutta onneksi sitten löytyi ihana mies rinnalle. Ja melankolia ja katkeruus hellitti, tuli usko miehiin, että ei ne kaikki ole vain sen täydellisen kropan ja kauniiden kasvojen perään, että persoonallakin on väliä.