Miten kestätte työttömyyden uhkaa?

Osaatko eritellä, mikä sinua työttömyydessä pelottaa?



Suomessa kukaan ei jää ilman ruokaa ja kattoa pään päällä, uskon.

Minullakin on työpaikka ollut uhattuna vuodesta 1996.

Suurin pelko olisi varmaan itse työttömyys. Saisin "työttömän" ja jollain tavalla "epäonnistuneen" leiman otsaani. Joutuisin hakemaan muita töitä. Se on henkisesti kovin stressaavaa. Olen ollut valmistumiseni jälkeen 7 päivää virallisesti työttömänä ja se aika tuntui ikuisuudelta!

Lopulta minulle kävi sitten niin, että jäin työttömäksi ties kuinka monensien yt-neuvottelujen seurauksena, taloudelliset ja tuotannolliset syyt siis kyseessä. Tavallaan helpotti se, ettei koko ajan tarvinnut enää elää sen uhan ja paineen alla, kun tilanne ratkesi. Nyt sitten tietty on uudenlainen "jännitys" päällä eli saanko töitä. Taloudellinen puoli stressaa eniten, töissä ollessa se palkka juoksi kuitenkin. Lisäksi on tietysti se sosiaalinen häpeä työttömyydestä, en esimerkiksi pysty pitämään yhteyttä yhä töissä oleviin työkavereihini. Eristyä ei pitäisi, mutta niin siinä vaan on pikku hiljaa käynyt.



Näin jälkeenpäin kun muistelen tuota stressiaikaa, niin ajattelen, että stressasin turhaan. Energiaa paloi sellaisten asioiden miettimiseen etukäteen, mille ei itse oikein mitään voinut. Eli jos tekee työnsä hyvin, niin sen enempää ei voi. Mutta kouluttautuminen ja ennen kaikkea oman ammattitaidon ylläpitäminen kannattaa aina, jos vaan jaksat ja perhetilanne sen kestää. Itselläni tuo puoli jäi vähän retuperälle, kun luotin työnantajan sen hoitavan (no ei todellakaan hoitanut) ja nyt se sitten kostautui. Tietoni ovat vanhentuneet ja omaehtoinen opiskelu työttömänä on kallista ja hankalaa, ettei työttömyyskorvaus mene.



Ohjeeni a.p.:lle:

1. Lakkaa murehtimasta asioita etukäteen. Työttömyyden uhka on useimmilla aloilla eikä johdu yksittäisten työntekijöiden tekemisistä (paitsi poikkeustapauksissa).

2. Tee työsi kunnolla, mutta älä yliyritä tai tee hyvää hyvyyttäsi palkatonta ylityötä. Se vain polttaa loppuun.

3. Mieti, haluatko vaihtaa alaa vai täydentää omaa osaamista. Riippuu tietysti ihan siitä mitä teet. Sen mukaan valitset, miten kouluttaudut. Mieti, joustaako perhetilanteesi, pystytkö tarvittaessa opiskelemaan illat ja viikonloput.

Meillä on uusi tuore asuntolaina joka on yli 5 kertaa meidän perheen vuositulot. Elämme pääasiassa miehen palkalla, minä olen lasten kanssa kotona, työpaikkaa ei ole. Vuosi sitten olin lähes vuoden aktiivinen työnhakija enkä löytänyt mitään työtä.



Eli kyllähän tässäkin voisi paniikin itselleen lietsoa jos niin haluaisi mutta itse olen luonteeltani sellainen etten jaksa käyttää energiaa huomisen murehtimiseen. Kyllä jokaisella päivällä on omat murheensa.



Tietenkin, onhan tuo toisaalta ihan fiksuakin miettiä itselleen joku varasuunnitelma jos niin käy, mutta itse pyrkisin ennemmin laittamaan nyt rahaa säästöön ainakin 3kk tulojen verran niin että jos sattuu että työttömäksi jää on 3kk aikaa miettiä sitä varasuunnitelmaa. (Meillä ei jää mitään säästöön, eletään täysin kädestä suuhun)



T.Huoleton

pelkäsin työttömyyttä, kunnes se tapahtui.



Huomasin, että sosiaalisella asemallani ei ole mitään väliä.



Työkaverit olivat minulle välttämätön paha ja ilmapiiri surkea, joten en jäänyt kaipaamaan kahvihuonetta. Ilkeää juoruilua voin lukea täältä av:lta.



Tekemisen puutetta pelkäsin, mutta olen nyt tottunut hitaaseen ja vaatimattomaan elämään. Aina ei tarvitse olla tehokas ja menossa mukana.



Rahaa on vähemmän, mutta kuten sanottu, Suomessa ei näe nälkää ja minulla on halpa vuokra-asunto. En harrasta kerskakulutusta, liikun pyörällä, käytän kirjastoa ja uimahallia sekä edullisia jumppia, kansalaisopiston kursseja, poimin marjoja ja sieniä..

samansuuntaisia ajatuksia kuin ap:llä. Eipä se kai auta ottaa kuin päivä kerrallaan. Toivoa parasta ja pelätä pahinta!

en itse ole osannut moista huolehtia. Työttömänä monia jaksoja. Nyt opiskelen ns. työttömän omaehtoisena koulutuksena uutta alaa.



Itse en voisi noista statusasioista vähemmän piitata, tittelit ja muut ovat yhdentekeviä. Mielekäs työ kohtuullisella palkalla on se mihin pyrin, mutta mielekkyyttä löydän perheen parista ja muualtakin.



t. akateeminen pätkätyöläinen ja nyt alanvaihtaja.

jos työt loppuvat, olen sitten ansiosidonnaisella ja etsin uuden työpaikan.



Työn jatkuminen ei ole minun käsissäni, siksi sille on turhasuoda liikaa murhetta. Loppuu jos loppuu, ehkä löydän toisen työpaikan aikaisemminkin.

ja aina on töitä riittänyt. Joskus epätoivoisempia pätkiä, joskus vähän pidempää.



Tällä hetkellä fiilikset kiikun kaakun, olen määräaikaisena, vakinaistamista odottelen, en kuitenkaan uskalla laskea pelkästään sen varaan.

toki työttömyyteen kannattaa varautua säästämällä rahaa ja sopeuttamalla kulutusta. Jäin itse pari kuukautta sitten työttömäksi kuuden vuoden pätkätyön ja jatkuvan epävarmuuden jälkeen. Olen sopeutunut hyvin ja keskittynyt asioihin jotka tuovat minulle iloa (perhe, harrastukset, liikunta yms) mutta siltikin välillä tulevaisuus pelottaa eikä illalla saa unta (tosin samaa stressiähän se oli työssäollessakin).



Rahallisesti pärjään ihan ok vaikka tulot putosivatkin, olen vaan karsinut shoppailua minimiin. Kaikkein vaikeinta on tietynlainen näköalattomuus, olen hyvin koulutettu ja erittäin kunnianhimoinen ja motivoitunut työhöni, tuntuu todella epäoikeudenmukaiselta etten saa töitä vaikka olen hakenut omaa alaani ja kokemustani "alempitasoisia" hommia. Onneksi sentään on kohtalotovereita ihan omassa tuttavapiirissäkin.

määrittelet itsesi ja onnistumisesi työn kautta. Siinä sinulle opettelemista.



Minun arvoni ei laske työttömyyspätkistä tai työpaikan vaihdoista, työ ei ole minulle kaikki.

ja nyt melkein jo toivon sitä. Tämä työelämä on mennyt jotenkin koko ajan kamalammaksi, ja tuntuu aivan käsittämättömältä että tätä pitäisi jaksaa ainakin 65-vuotiaaksi.



90-luvun lama ja siihen liittyvä laaja työttömyys oli kaikessa kurjuudessaan miellyttävän "salliva", sillä yhtäkkiä oli ihan normaalia olla työtön vaikka onkin akateeminen ja urallaan jo kokenut, eikä siinä ollut enää mitään hävettävää. Salaa haaveilen sellaisesta.

Vuokra on iso eikä halvempaa asuntoa löydy, vaikka ollaan jonossa ties missä. Kaupunkia ei kiinnosta, kun ei olla mamuja tai yh-perhe. Mies on hakenut myös pk-seudun ulkopuolisiin kohteisiin, vaan eipä sieltä viitsitä edes vastata takaisin ettei valinta kohdistunut häneen. Stressaan sossun luukulle joutumista, koska en tiedä meneekö näin iso vuokra heillä läpi ja meillä ei ole mieheni palkkatulojen lisäksi muita "oikeita" tuloja, minulla 500€ työttömyyskorvaus + lapsilisä.

työttömyyden uhka tuntuu, vaan kokemusta on itse työttömyydestä. Olen korkeakoulutettu, pätkätöitä tehnyt, ilman oman alan kokemusta. Toivoisin vielä voivani osallistua panoksellani työelämään, mutta vaikealta näyttää. Nyt edessä lyhyt opiskelu, mutta sekin saattaa olla turhaa, ja vaihtoehdoksi jää uudelleenkouluttautuminen, mutta mihin... Toisaalta voin suoraan sanoa, että tämä työttömyysaikani on tuonut myös paljon hyvää, mulla on aina aikaa mun lapsille, mä en enää ole koko ajan kireenä mun entisen duunin aikojen tavoin(työ oli raskasta, paljon iltoja ja erittäin huono palkka) sekä multa ei puutu mitään perusasioita (on aina ruokaa, katto pään päällä, vaatteet yms), niin muuta ei puutu kuin se työ. Mutta mulle elämä on paljonkin muuta kuin työ! Huomaan kyllä, etten ole oikein työorientoitunut yksilö, ja että arvostan itseäni silti vaikka nyt olen työttömänä. Muiden mielipiteistä en oikein välitä, kun tää on mun ainoa elämäni, niin haluan elää sen mun arvoihin sopivalla tavalla. Tärkein arvoni on läheiset, mikään työ ei ohita sitä, mulle perheen saaminen ja läheiset eivät olleetkaan mikään itsestäänselvyys. Tekemistä riittää vaikka ansiotyötä ei olekaan. Ja koulutuksen kautta yritän löytää mielekkään työn, joka ei syö ihmistä kokonaan.