Mitä sanot, ku lapses tulee aikusena syyttämään sua, että pilasit sen lapsuuden?

mutta tässä tapauksessa todellakin parhaani olen yrittänyt.



Jos tulee sanomaan, niin hänellä varmasti on perustelut ja sitten taas istutaan ja keskustellaan ja puretaan sekin asia... ehkä.

Jos tulee, niin kysyn miten voin korvata asian?

jos se ei riitä niin voi voi.

rakkaudesta lapseeni. Myönnän tehneeni paljon virheitä, niinkuin kaikki ihmiset tekevät. Uskon myös toisaalta toimineeni vilpittömästi hyvää tarkoittaen, voimieni mukaan.

Anteeksikin voin pyytää, jos on tarve.



Enpä kuitenkaan usko, että lapseni tulee minulle noin sanomaan.

jos se ei riitä niin voi voi.

ja vielä äitini tavoin "sen ajan mukaisesti"

eiköhän aika moni teiniangstinen nuori sano näin. Aika harva sitä kuitenkaan tarkoittaa.

Viimeistään omaa perhettä perustaessa nuoret heräävät huomaamaan, että omissa vanhemmissa oli monia vikoja. Silloin alkaa pelottaa, ettei itse ole sen parempi omalle lapselleen. Yksi tapa ratkaista tämä kriisi on katkaista välit omiin vanhempiin. Toiset tyytyvät terapiaan.

että parhaani yritin.

En ole viiteen vuoteen nähnyt, syynä se, että olen paska mielestään. Lapsuuden osin pilasinkin välillisesti ihmisuhdevalintojeni vuoksi. Silti siihen asti kunnes löysi "elämänsä naisen" oltiin kuin paita ja peppu. Ihmettelen ja kaipaan tässä nyt sitten vaan.

pilannut hänen elämänsä(..

On asioita mille minäkään en voi mitään vaikka kamalasti olen yrittänyt asian muuttaa.

Olen tehnyt virheitä, mutta niinhän kaikki tekevät.

Anteeksi olen pyytänyt vääriä valintojani.

Ehkä teini joskus ymmärtää, että asiat eivät ole johtuneet minun tahdostani.

Oman kokemuksen perusteella toimin eri tavalla kuin äitini, ja sekin oli väärin. Mutta oli se ainakin parempi kuin omani aikoinaan. Mullakin sattui väärä ihmissuhdevalinta - niiden lasten isä.



Toivottavasti itse pystyvät järjestämään omille lapsilleen paremman lapsuuden.

Sillä kasvatan lapseni niin suurella rakkaudella ja kunnioituksella, ja muistutan itseäni joka päivä siitä miten etuoikeutettu ja kiitollinen olen lapsistani.



Olen itse todella rajusti kaltoinkohdeltu lapsi ja vanhempani todella pilasivat elämäni. Isäni hakkasi minua 18vuotta, lähes päivitäin, uhkasi tappaa, nöyryytti, oli sadistinen hullu. Äiti oli siinä sivussa klassinen läheisriippuva, antoi isän hakata ja säesti vieressä haukkuen, sättien ja arvostellen.



Vanhrmpani eivät ole kertaakan sanoneet elämäni aikana mitään kaunista, ei siis ikinä että olet rakas, tärkeä tai hyvä jossain. On tullut vain alistamista, väkivaltaa, vähättelyä nujertamista.



Kun omien lasten syntymän jälkeen jouduin traumojeni takia terapiaan, terapeutti kehotti ottamaan asan puheeksi vanhempien kanssa. Otin asian nätisi puheksi, ja vanhemmat kistivät aiken. Molemmat naama punaisena kirosivat ja karjuivat, haukkuivat mut hulluksi ja kiittämättömäksi, väittivät että eivät ole hiuskarvaakaan koskaan päästäni katkaisseet ja että "kaikki on aina sinulle annettu".



Vielä tänäkin päivänä uskottelevat itselleen että olivat unelmavanhempia ja että mun pitäisi olla KIITOLLINEN niistä kauhun, pelon ja tuskan vuoista jotka kotona jouduin asumaan. 70-luvulla ei tod mikään neuvola puutunut vaikka mulla oli jokaneuvolakäynnillä pahoinpitelyjälkiä. Äiti vaan valehteli jälkien alkuperän.



Joten tarinan opetus: syyttely ei johda mihinkään, kun vastapuoli kiistää kaiken ja väittää syyttäjää hulluksi.



Ps. Arvatkaapa vaan päästänkö lapsiani edes sekunnikikaan vanhempieni seuraan....

Sillä kasvatan lapseni niin suurella rakkaudella ja kunnioituksella, ja muistutan itseäni joka päivä siitä miten etuoikeutettu ja kiitollinen olen lapsistani. Olen itse todella rajusti kaltoinkohdeltu lapsi ja vanhempani todella pilasivat elämäni. Isäni hakkasi minua 18vuotta, lähes päivitäin, uhkasi tappaa, nöyryytti, oli sadistinen hullu. Äiti oli siinä sivussa klassinen läheisriippuva, antoi isän hakata ja säesti vieressä haukkuen, sättien ja arvostellen. Vanhrmpani eivät ole kertaakan sanoneet elämäni aikana mitään kaunista, ei siis ikinä että olet rakas, tärkeä tai hyvä jossain. On tullut vain alistamista, väkivaltaa, vähättelyä nujertamista. Kun omien lasten syntymän jälkeen jouduin traumojeni takia terapiaan, terapeutti kehotti ottamaan asan puheeksi vanhempien kanssa. Otin asian nätisi puheksi, ja vanhemmat kistivät aiken. Molemmat naama punaisena kirosivat ja karjuivat, haukkuivat mut hulluksi ja kiittämättömäksi, väittivät että eivät ole hiuskarvaakaan koskaan päästäni katkaisseet ja että "kaikki on aina sinulle annettu". Vielä tänäkin päivänä uskottelevat itselleen että olivat unelmavanhempia ja että mun pitäisi olla KIITOLLINEN niistä kauhun, pelon ja tuskan vuoista jotka kotona jouduin asumaan. 70-luvulla ei tod mikään neuvola puutunut vaikka mulla oli jokaneuvolakäynnillä pahoinpitelyjälkiä. Äiti vaan valehteli jälkien alkuperän. Joten tarinan opetus: syyttely ei johda mihinkään, kun vastapuoli kiistää kaiken ja väittää syyttäjää hulluksi. Ps. Arvatkaapa vaan päästänkö lapsiani edes sekunnikikaan vanhempieni seuraan....

Meillä asioita väritti vielä kuningas alkoholi. Mäkin olen hullu kun asiat nostin pöydälle ja kaikki kiellettiin "ei meillä koskaan tuollaista ole ollut". Siis ihan samaan tyyliin, kuin teillä. No välit ovat ikuisesti katki, en todella laske vanhempiani omien lasteni lähelle.

Lapsesi tulevat siis syyttämään sinua ainakin siitä elämänsä traumasta, etteivät saaneet koskaan olla isovanhempiensa (sinun vanhempien) kanssa kuten muut. Potentiaalinen syy löytyy myös kiitollisuudestasi. "Sä olit aina niin hemmetin kiitollinen meistä lapsista että eihän sulle kehdannut edes kunnolla sanoa vastaan kun siitä tuli niin huono omatunto. Mä tunsin että tukahduin sun kiitollisuuden alla. Olisit ollut tavallisempi äiti."



Kyllä joka ikinen lapsi löytää kasan vikaa vanhemmastaan.

mutta tässä tapauksessa todellakin parhaani olen yrittänyt.

Jos tulee sanomaan, niin hänellä varmasti on perustelut ja sitten taas istutaan ja keskustellaan ja puretaan sekin asia... ehkä.

Itse aikuisena huomasin, miten tunnekylmä lapsuus meillä oli. Isää sai aina pelätä, pelkään vieläkin hänen raivokohtauksiaan ja muutenkin koko ihminen on minulle ihan vieras. Vanhemmat ovat aina hävenneet minua, kertoivat miten muiden lapset ovat niin ihania, hyväkäytöksisiä ja fiksuja jne. Pahaa mieltä ei saanut näyttää. Olen yrittänyt pari kertaa kysyä äidiltäni, miksi näin oli, mutta hänen muistikuvansa ovat ihan erilaisia. Lopputuloksena äiti parkuu ja syyttelee itseään marttyyrimaisesti.

Omien lasteni kanssa olen yrittänyt puhua asioista. Olen kysellyt heidän lapsuusmuistojaan ja koettanut selvittää, mitä ja miksi jotain on tapahtunut. Olen sanonut lapsilleni, että juttelevat keskenään lapsuusmuistoistaan, asiat eivät unohdu ja niihin saa toistakin näkökulmaa. Oma veljeni sanoo, että hän ei muista lapsuudestaan mitään, joten minulla ei ole ketään, kenen kanssa puhua, siis joka olisi elänyt saman.

Vanhempi lapsistani on jo muuttanut pois kotoa. Hän sanoo, että hänellä on ollut hyvä lapsuus ja että hänellä on maailman paras äiti :) Nähtäväksi jää, muuttuuko käsitys vuosien varrella. Mielenkiintoista kuulla, miten nuorempi lapsista muistaa lapsuutensa kotoa muuttamisen jälkeen.

3 sisarusta, ja on huvittavaa kuinka muistamme erilailla lapsuutemme vaikka ikäeroa nuorimman ja vanhemman välillä vain 3 vuotta . Ihan tavallinen hyvä lapsuus 60- luvulla. Varmaan hyvin samanlaista omilla lapsilla, itsekin joskus pelännyt mitä he sanovat kun en varmaan ollut täydellinen äiti, mutta kuka nyt oliskaan.

Sillä kasvatan lapseni niin suurella rakkaudella ja kunnioituksella, ja muistutan itseäni joka päivä siitä miten etuoikeutettu ja kiitollinen olen lapsistani.

Olen itse todella rajusti kaltoinkohdeltu lapsi ja vanhempani todella pilasivat elämäni. Isäni hakkasi minua 18vuotta, lähes päivitäin, uhkasi tappaa, nöyryytti, oli sadistinen hullu. Äiti oli siinä sivussa klassinen läheisriippuva, antoi isän hakata ja säesti vieressä haukkuen, sättien ja arvostellen.

Vanhrmpani eivät ole kertaakan sanoneet elämäni aikana mitään kaunista, ei siis ikinä että olet rakas, tärkeä tai hyvä jossain. On tullut vain alistamista, väkivaltaa, vähättelyä nujertamista.

Kun omien lasten syntymän jälkeen jouduin traumojeni takia terapiaan, terapeutti kehotti ottamaan asan puheeksi vanhempien kanssa. Otin asian nätisi puheksi, ja vanhemmat kistivät aiken. Molemmat naama punaisena kirosivat ja karjuivat, haukkuivat mut hulluksi ja kiittämättömäksi, väittivät että eivät ole hiuskarvaakaan koskaan päästäni katkaisseet ja että "kaikki on aina sinulle annettu".

Vielä tänäkin päivänä uskottelevat itselleen että olivat unelmavanhempia ja että mun pitäisi olla KIITOLLINEN niistä kauhun, pelon ja tuskan vuoista jotka kotona jouduin asumaan. 70-luvulla ei tod mikään neuvola puutunut vaikka mulla oli jokaneuvolakäynnillä pahoinpitelyjälkiä. Äiti vaan valehteli jälkien alkuperän.

Joten tarinan opetus: syyttely ei johda mihinkään, kun vastapuoli kiistää kaiken ja väittää syyttäjää hulluksi.

Ps. Arvatkaapa vaan päästänkö lapsiani edes sekunnikikaan vanhempieni seuraan....

valitettavasti.

Silloin 70-luvulla kukaan ei todellakaan puuttunut asiaan. Kaikki oli vaan "perheen sisäisiä" asioita, joihin ei puuttunut neuvola, ei koulu, ei sukulaiset, ei kukaan.

Pieni lapsi on täysin yksin.

Nauran ja sanon, et sä pilasit mun.

Joka ikinen päivä syytteli, että olen pilannut hänen elämänsä.

No, hän sitten teki saman minulle. (Onneksi ei tarvitse nyt aikuisena olla missään tekemisissä.)

Sitten lisään, että onneksi lapseni voi vielä aikuisella iällä itse vaikuttaa elämänsä kulkuun omilla valinnoillaan ja hakeutua tarvittaessa terapiaan käsittelemään lapsuudentraumojaan. Kaikkea ei tietysti terapiakaan korjaa, mutta kyllä omilla valinnoilla ja elämänasenteella on todella suuri merkitys. En ainakaan toivoisi, että lapseni jäisi siihen uskoon, että hänen elämänsä on täysin pilalla jonkin menneisyyden tapahtuman vuoksi - se on varmin tie onnettomaan elämään.

Sitten lisään, että onneksi lapseni voi vielä aikuisella iällä itse vaikuttaa elämänsä kulkuun omilla valinnoillaan ja hakeutua tarvittaessa terapiaan käsittelemään lapsuudentraumojaan. Kaikkea ei tietysti terapiakaan korjaa, mutta kyllä omilla valinnoilla ja elämänasenteella on todella suuri merkitys. En ainakaan toivoisi, että lapseni jäisi siihen uskoon, että hänen elämänsä on täysin pilalla jonkin menneisyyden tapahtuman vuoksi - se on varmin tie onnettomaan elämään.

on hyvä neuvo,käytän tätä jos mulle tulee tämä tilanne.