miten selviää äidin kaltoin kohtelema tyttöni?

miten pääsen tästä ärhentelystäni eroon. Jostakin syystä puran kiukkuni aina esikoistyttööni (kohta 5v), en niin paljon pikkuveljeen tai -siskoon. Täytyy keksiä jotakin vihanhallintakeinoja ja nopeasti, eiköhän niitä täältä netistä löydy, tai sitten pitäisi saada suu auki neuvolassa... Mutta lapsiraukka, oikein sääliksi käy kun on näin hirveällä äidillä "siunattu"! Johtuiskohan siitä että omalle äidilleni en ole koskaan ollut tarpeeksi hyvä? Tai ehkä nyt jo kelpaan, mutta näköjään tahtomattani siirrän samaa ajatusmallia eteenpäin... No, ei auta kuin yrittää ryhdistäytyä nyt ensin omin voimin, ei tämä aina ole tämmöistä ollut. Nyt vasta jonkin aikaa... Vielä on toivoa!

Hei, minulla on 3 lasta. Esikoistytön, kohta 6-v, kanssa on aina ollut vaikeaa. Hänellä on temperamenttinen luonne ja joskus minun on ollut vaikeaa rakastaa häntä. nyt on tilanne rauhoittunut, nautimme toistemme seurasta ja olen vuorotellen jokaisen lapsen kanssa kahden. väkivaltaisuuteni alkoi ehkä tytön ollessa n.2 vuotias. päiväunille mennessämme tukistelin häntä jos ei rauhoittunut. olen tuuppinut ja töninyt ja huutanut hänelle liikaa. se on ollutta ja mennyttä, nyt en voi muuta kun surra tapahtuneita ja olla tytön tukena. kuopus -tytölleni en ikinä voisi tehdä mitään, en ymmärrä miten olen voinut olla niin julma. pahinta on etten muista kuinka paljon pahaa tapahtui, oliko se esim. kerran viikossa vai useammin vai harvemmin, en muista. en tiedä johtuiko ne siitä että minulle kasautui liikaa paineita ja hommia ja purin ne tyttöön. toki olen aina ollut myös lasten kanssa touhuava äiti, olemme paljon puuhaillut ja on ollut kivaa. nykyään osaan tunnistaa kun väsyn ja pyytää apua. mietin kovasti, minkälaisia traumoja tytölle jää? ja miten niitä voisi käsitellä nyt? jos joku osaisi kertoa edes jotain, olisin kiitollinen. olen ollut kotiäitinä kohta 6- vuotta, pikkuhiljaa palailen työelämään.

Ensinnäkin, mieti, oletko itse saanut millaisia rangaistuksia alle kouluikäisenä. Mitä niistä muistat? Itse olen miettinyt, että millaiset asiat muistan nyt vielä aikuisenakin. Mukavat muistot perustuu lähinnä valokuviin ja muistoihin niiden kautta. Melkeimpä muita mukavia asioita en muistakaan varhaislapsuudesta. Sen sijaan ikävät asiat ovat jääneet mieleeni, vaikka niistä ei olekaan valokuvia. Eli muistan, kun jouduin nurkkaan, muistan kun sain luunappeja. Eli hyvin mahdollista on, että lapsesi muistaa myös nuo tukistamiset loppuiän. Onneksi se teillä on loppunut, ja kiukuttelut ja muut asiat selvitetään puhumalla. Itselleni ei kuitenkaan mitään traumoja jäänyt, mutta ikuiset muistot kuitenkin.

Ymmärrän että asiasta on morkkis. Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi, mutta sinä olet kuitenkin virheistäsi oppinut, kuten sanoit, että tunnistat nykyään kun olet liian väsynyt. Kyllä tyttäresi varmasti selviää hyvin elämässään, vaikkakin olet tietysti joskus silloin kohdellut häntä väärin. Oletko ajatellut puhua hänelle asiasta ja siitä miten sinua väkivalta kaduttaa, sitten kun hän on isompi? Vaikka hän ei ns muistaisi tapahtunutta, niin ehkä joku muistijälki silti jää, ja hän varmasti olisi kiitollinen jos olisit niin rohkea että puhuisit hänen kanssaan asiasta.

Meillä oli aika samanlaista juuri siinä vaiheessa kun lapsi oli parivuotias.. Olin elänyt vaikeassa suhteessa lapsen isän kanssa, ja kun erosimme pojalla oli kauhea itku-uhma-vaihe meneillään, mikään ruoka ei kelvannut, nukkumaan meno oli taistelu... Tuntui kans että elämä on yhtä helvettiä lapsen kanssa ja hermot menee koko ajan, tuli revittyä tukasta ja karjuttua ja uhkailtua ja syyllisyyttä olen tuntenut. Kumma, että nyt tuntuu myös kauhealta, että kuinka olen sellainen voinut olla, ja vielä niin pienelle raukalle.. Tuntuu että äidiksi tulo saa ihmisestä esiin jonkun kauhean raadollisen puolen josta ei ennen ollut tietoinenkaan.

En kyllä itse muista äitini minua näin kohdelleen..