Elätkö tai pakotetaanko sinut elämään "sitten, kun" - elämää?

Olen elänyt "sitten, kun" - elämää jo 10 vuotta. Sitten kun, meillä on oma koti... ; sitten, kun voi kutsua kotiin vieraita ; sitten, kun meillä on auto... ; Sitten, kun meillä on lapsia... jne.

Lyhyesti sanottuna ainoa toivomme päästä elämässä eteenpäin on periä sen verran rahaa, että voimme hankkia oman kodin. Palkkatyöllä tänä ei onnistu, ei varsinkaan, kun toinen meistä on työttömänä tai tienaa reilusti alle keskipalkan ja toinen keskipalkkainen nipin napin. Se, jolla olisi, ei anna ennakkoon penniäkään. On asumatonta, myyntikelpoista rantatonttia, metsää, venettä ja rahaa, mutta " Kyllä te sitten saatte, kun me ollaan mullan alla." Ja näin meillä "sitten kun"-elämä jatkuu ilmeisesti 70-kymppiseksi saakka olettaenkin, että aikaisempi sukupolvi elää parhaimmillaan 90-kymppiseksi. Että sellaista täällä. Itse tämä jolla on, sai isältään tontin ilmaiseksi omakotitalolleen jo hieman päälle parikymppisenä. Mutta oma 46-vuotias poika saa ilmeisesti odotella 70-kymppiseksi, ennen kuin pääsee normaaliolosuhteisiin ja elämän alkuun avioiduttuaan ja perheen perustettuaan (esikoisemme on tulossa...).

(Joo, kiva odotella teidän kuolemaa - miksi, oi miksi pakotatte siihen?!!!!)

Ei elämää voi perustaa tulevan perinnön varaan! Elämä on tässä ja nyt, ja sitten joskus tulee ehkä perintöä, jos on tullakseen. Sitä ei kannata elämäänsä suunnitellessa miettiä, tai laskelmoida sen varaan. Itse on elämänsä puitteet rakennettava.

Kamalaa, jos on tuollaiseen ajattelumalliin jämähtänyt. Minä sain kotoa vähäsen perintöä nelikymppisenä, mutta ei se minun elämääni vaikuttanut mitenkään. En todellakaan odottanut saavani mitään kuin ehkä joskus 60-vuotiaana.

Otsikon luettuani ajattelin, että tästä saattaa tulla mielenkiintoinen ketju ja olin tulossa kirjoittamaan omia mietteitäni.



Mutta ei, tämähän on perusininää siitä, että perintö pitäisi saada "kun muutkin ovat saaneet" eikä itse ole korttejaan oikein pelannut, jotta olisi sen elämänsä voinut haluamakseen rakentaa. Melkein surullista.

minä taistelin itseni pitkäaikaistyöttömyydestä vakityöhön, mies samoin, paitsi hänellä lisätaakkana krooninen masennus



nyt on talo ja asuntolaina ja perintöä tulen saamaan 1/6 vanhasta rintamamiestalosta sitten aikanaan, ja sen varaan ei olla koskaan mitään laskettu



vaikuttaa nyt vähän siltä ettet näe ruikutukseltasi niitä mahdollisuuksia, jotka sulla on



tyhjästä tässä on meilläkin aloitettu, mutta mitään ei saa jos mitään ei tee

Nuoripari vaanii dollarinkuvat silmissä, milloin vanhukset kuolevat ja saavat "aloittaa oman elämänsä"...hyi helvetti, mitä parasiittejä.



Hyvä, etteivät anna mitään ennakkoon. Yök.

ja otan päivittäin siitä kaiken irti. voi olla, että sitten kun ei tule koskaan.