Kuumeilen neljättä lasta, vaikka jokin sanoo ei

Eli varmaan suurimman osan äideistä käytävä tuo haikeus läpi. Mutta toisaalta, jos toive on vahva, kannattaa kuunnella sydäntään.



Meillä oli haaveena kolme lasta, jotka saimme. Kolmannen jälkeen tuli kuitenkin vielä hurja vauvakuume ja tulinkin raskaaksi. Koko alkuraskauden pelkäsin ja olin ahdistunut. Neljännellä kuulla koimme myöhäisen keskenmenon. Menetyksen jälkeen olimme hyvin varmoja, että haluamme yrittää vielä kerran ja sillä kertaa saimme suloisen vauvan syliin asti. Nyt kuopus 5v. ja olemme joka päivä iloisia siitä, että hänet vielä toivoimme ja saimme.

Sellainen on varmaan kaikilla, ihan lapsiluvusta riippumatta. Minullakin on sellainen, vaikka en tosiasiassa halua enää enempää lapsia (kolme on).



Voimakas vauvakuume on asia erikseen.

On jotenkin surullinen olo, koska joudun ilmeisesti myöntämään, että lapsiluku on täynnä. Äitiyspäivärahan kannalta olisi nyt viimeiset hetket edes yrittää, jotta saisin vuoden 2011 verotuloken mukaan päivärahan.

Mies on sitä mieltä, että kolme riittää (vastuu, kasvatus, aika jne.) Onhan se näinkin, mutta jokin minussa haluaisi vielä kokea raskauden, synnytyksen, vauvan ja uuden ihmisen ihmeen.

Miten tästä pääse yli tai eteenpäin? Kokemuksia?

Ei vanhemmaksi pidä painostaa.



Ja siitä haikeudesta, ettei koskaan enää saa lapsia, ei pääse eroon lapsia synnyttämällä, eikä sillä, ettei halua enää yhtään vauvaa. Ainakin minulla se haikeus on, vaikka viidettä en kertakaikkiaan enää haluaisi.

Minullakin oli sellainen haikeus. Ja sittenpä kävikin niin, että ehkäisy petti ja se neljäskin tuli. Ja oikeasti oli sellainen olo, että näin kuuluikin tapahtua ja viimeinkin koko perhe oli koossa. Ja tuntui ihanalta ja helpottavalta, että minulla se haikeus kyllä todellakin katosi. Vihdoinkin tuntuu pahimmalta painajaiselta, että tulisin vielä raskaaksi (sterilisaatio tehty onnellisesti ja epäröimättä). Mä sain siis täyttymykseni, mutta toisaalta samalla myös sietokykyni raja tuli selvästi vastaan.



Tutkimustenkin mukaan neljälapsiset perheet ovat kaikista onnettomimpia. Eka vuosi meni vielä kivoilla vauvahuuruilla, mutta sitten alkoi seinät, parisuhde ja koko elämä kaatua niskaan. Lasten kanssa oli todella rankkaa ja on edelleen. Välillä mietin mitä kaikkea voitaisiin nytkin tehdä, jos olisi vain 3 lasta. Ja miten vaikea meidän on mahtua mihinkään (kämppään, mummolaan, kaverille, laivahyttiin jne...) ja miten kallista kaikki on tällä porukalla, miten paljon pitää kokata jne...



Jos mun nyt silti valita pitäisi, niin mieluummin tämä neljäs ja täysi varmuus siitä, että mikään perhanan lisääntyminen ei enää kiinnosta, kuin se ärsyttävä pieni "mitäs jos" -fiilis koko loppuelämäksi.

Kannattaa miettiä mihin riittää rahkeet, esim sitten kun kaikki haluavat harrastaa, onko mahdollista hankkia varusteita ja maksaa harrastemaksuja (nykyään voi olla kallista harrastaa mm laskettelua, hevosharrastusta, soittamista) ja vielä hoitaa kuskausta? Haluatteko matkustaa tulevaisuudessa, 6 ei mene siinä missä 5? Onko asunnossa tilaa? Autossa?

Onhan se kiva, että on sisaruksia, mutta tarvitseeko niitä olla enempää kuin kaksi?

heille tuli selkeästi tunne, että eivät enää yhtään lasta perheeseen halua/jaksa. He ovat katsoneet asian loppuun.

Ilmeisesti ap:llä ei ole tätä tunnetta.

Kolmea lasta aina toivoin ja kun mieskin vuosien jahkaamisen jälkeen suostui kolmanteen, mä olin taivaassa enkä haaveillut enää yhdestäkään. Ok, jos mies olisi halunnut neljännen, mä olisin suostunut, mutta itselläni oli "pakko" saada kolmas, muttei minkäänlaista pakkoa neljänteen.

Kolmannen jälkeen olen ollut todella onnellinen kaikin puolin, kuten myös mies, joka usein sanookin, että kyllä meidän elämä olisi tylsää ilman tuota kuopusta :)

Eli varmaan suurimman osan äideistä käytävä tuo haikeus läpi. Mutta toisaalta, jos toive on vahva, kannattaa kuunnella sydäntään.

Meillä oli haaveena kolme lasta, jotka saimme. Kolmannen jälkeen tuli kuitenkin vielä hurja vauvakuume ja tulinkin raskaaksi. Koko alkuraskauden pelkäsin ja olin ahdistunut. Neljännellä kuulla koimme myöhäisen keskenmenon. Menetyksen jälkeen olimme hyvin varmoja, että haluamme yrittää vielä kerran ja sillä kertaa saimme suloisen vauvan syliin asti. Nyt kuopus 5v. ja olemme joka päivä iloisia siitä, että hänet vielä toivoimme ja saimme.