Lue keskustelun säännöt.
Olemmeko teidän mielestä valmiita vanhemmiksi?
06.04.2012 |
Heipsuli!
Minä oon tämmönen juhannuksena 19-vuotta täyttävä nuori nainen ja poikaystäväni täyttää tuossa toukokuussa 21-vuotta. Olemme seurustelleet kesästä 2010 lähtien. Tuntuu että hän on elämäni mies ja minä olen hänen elämänsä nainen. Kun oltiin oltu kimpassa vuosi niin poikaystäväni muutti tänne minun luokseni, siihen asti hän oli asunut kotonaan ja minä tosin muuttanut jo 16-vuotiaana pois kotoa vuokralle kerrostalo yksiöön. 18-vuotiaasta lähtien olen myöskin ollut töissä ja poikaystäväni on töissä, kummatkin tienaamme päälle pari tonnia kuukaudessa mutta kun siitä lähtee verot niin meille molemmille jää käteen se 1500e eli tienaamme yhdessä kuukaudessa 3000e. Tää yhdessä asuminenkin meillä on sujunut erittäin onnellisesti! Niin mietittiin nyt sitten että oisko aikaa ja tilaa myös lapselle meidän elämässä. Minusta ainakin olisi ihana tulla parikymppisenä äidiksi!
Mutta mitä mieltä te olette??
- Marika ja Jani
Kommentit (10)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Iällä tai tulotiedoilla.
Miltä teistä itsestä tuntuu? Kukaan ulkopuolinen ei asiaa voi teille sanoa.
Itselläni oli myös nuorena kauhea vauvakuume ja minusta oli ihanaa tulla parikymppisenä äidiksi. Nyt 27-vuotiaana en mitään kadu niin paljon kuin lapsen hankintaa niin nuorena. Antaisin mitä vain jos saisin olla jälleen nuori ja vapaa.
Sivuhuomautuksena todettakoon että minä ja mieheni olimme seurustelleet kauemmin kuin te ja olin tuolloin varma että hän on elämäni mies, mutta nykyään hädin tuskin siedämme toisiamme.
Mielestäni teidän kannattaisi nyt vielä muutama vuosi nauttia nuoruudesta ja vapaudesta, niitä ei saa koskaan takaisin. Mutta toisaalta tiedän miltä sinusta tuntuu ja ymmärrän ettei siinä tämmöisten vanhojen tätien neuvot paljoa paina.
Eläkää, nauttikaa kun voitte! Hankkikaa kokemuksia, oppikaa elämään, sitten se lapsen kasvattaminenkin on helpompaa.
Olin sinun iässäsi suunnilleen samanlaisessa tilanteessa: asuimme yhdessä poikaystävän kanssa, kävimme töissä, tulimme hyvin toimeen ja uskoin liiton kestävän loppuelämän.
Emme kuitenkaan halunneet jättää opiskeluja vain yo-papereihin, ja vuoden kuluttua olimme aloittaneet tahoillamme opiskelut eri kaupungeissa. Siitä kolme vuotta eteenpäin niin ero tuli. Tulimme edelleen erinomaisesti toimeen keskenämme, mutta meillä oli yhä vähemmän ja vähemmän yhteistä - olimme alkaneet kasvaa eri suuntiin. Erosimme sovussa.
Siitä alkoi elämässäni pitkä ja rankka opiskeluvaihe, joka ei olisi ollut mahdollinen jos minulla olisi ollut lapsia. Nykyään asun yhdessä unelmieni miehen kanssa yhdeksättä vuotta ja meille on tulossa lapsi. Olen kyllä tyytyväinen, että lapsia ei itselleni tullut silloin parikymppisenä.
Ihminen on luonnostaan vaihtelunhaluinen, joten jos noin nuorina asetutte aloillenne ja aloitatte varsinaisen työuranne, on kyllä suurehko riski että toinen tai molemmat alatte haluta muutosta jossain vaiheessa. Hyvällä tuurilla muutoksista voi selvitä yhdessäkin, mutta mitä enemmän muuttuu (esim. juuri opiskelun tai uuden uran vuoksi), sitä todennäköisemmin vanha kumppani ei enää niin hyvin sovi kuvioon.
En tosin tuomitsekaan. Jos kovasti haluatte lapsia ja haluatte omistautua heidän hoivaamiseensa ja kasvatustyöhön, niin miksipä ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perustelut: 19v on teini-ikäinen ja teini-ikäisen on elettävä nuoruutta samoin 21v nuoren miehen. Eläkää ja nauttikaa nuoren aikuisen vapaudesta ja vastuuttomuudesta muista kuin itsestänne ja toistanne. Lapsesta olette vastuussa loppuelämänne, vaikka ette lain edessä kuin seuraavat 18v, henkisesti koette vastuuta loppuelämänne.
Miettikää siis muutama vuosi.
matkustelkaa, lähtekää vaikka Aasiaan reppumatkalle, kiertäkää festareita ja viettäkää nuoruutta.
Ihan turha niitä lapsia ruveta vääntämään teininä, kun on vielä tukka takana ja elämä edessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämän ensimmäisen poikaystäväni isä oli aikanaan kieltänyt nuorta vaimoaan lähtemästä opiskelemaan arkkitehtuuria, joka oli hänen unelma-ammattinsa. Suhde oli kummallekin ensimmäinen vakava parisuhde, ja ovat yhdessä edelleenkin.
Jos vastaavat uhraukset tuntuvat teistä hyväksyttäviltä, saattaisitte olla valmiita vanhemmiksi jo nyt.
niin antaa mennä vain:)
Minä taas en ole mistään niin onnellinen, kuin siitä että aloin hankkia lapsia nuorena. Ensimmäisen sain 19-vuotiaana, toisen 21- vuotiaana ja kolmannen 23-vuotiaana.
Nyt minulla on aikaa ja rahaa matkustella ja elellä omaa elämää, kun lapset on hyvässä vauhdissa kasvattamassa jo pian omaa perhettä. En ole koskaan kaivannut olla nuori, villi ja vapaa. Halusin perheen ja pysyvyyttä. Piste.
Tiesin myös, että lasten isä oli elämäni mies ja on edelleen, vaikka olimme tunteneet vasta puolitoista vuotta, kun ensimmäinen jo syntyi.
Onnea teille! Ei elämää ole hukattavaksi. Toiset käyttää sen bailaamiseen, toiset lapsiin. Kumpi on oikeampi?
Ette ole.