Miten saa esiin sellaiset muistot, joita oma mieli ei halua muistaa?

Minusta menneisyyttä ei kannata hirveästi vatvoa muuta kuin siinä määrin mitä sitä itsestään nousee mieleen. Tarkkailemalla omaa mieltä ja myös unia voi toki tutustua paremmin siihen mitä itsessä tapahtuu milloinkin. Mutta ei ihminen kaikkea muista eikä tarvitsekaan muistaa.

ne tuli pikku hiljaa, paloittain, terapeutti olisi varmasti ollut suureksi avuksi



meni niiden pahojen tapahtumien loppumisesta noin 3-4 vuotta että niitä muistoja alkoi tulla, olin sitten tuolloin jo juuri täysi-ikäinen



käsittelemiseen menikin sitten 15 vuotta, terapeutin kanssa ehkä olisi mennyt nopeammin

Multa puuttuu pätkä yhdestä autokolarista, aiheuttaa taas painajaisia ja olen miettinyt hypnoosia. Muut eivät auttaneet...

ja tietää että mitä kaikkee mulle on tapahtunut ja miksi en muista niistä tapahtumista mitään.

Mä vaan haluun tietää oman menneisyyteni tapahtumat.

Ihan sama mitä sieltä nousee, parempi tietää kuin elää muistamattomana.

Tarviiko siihen välttämättä terapeuttia, voiko muistamista nopeuttaa ja auttaa jotenkin itse?

sitten kun herää? Olen utelias tietämään enkä halua että joku toinen kertoo mulle mitä olen muistanut, haluun muistaa asiat itse, olipa ne millaisia tahansa.

pitää kysyä siltä onko sillä tarjota jotain muistojenpalautusterapiaa tai vastaavaa. Ja lähteekö kela korvaamaan.

Ensin huomaat että paha olo ja ahdistus alkaa nousta. Yleensä tässä vaiheessa sitä vastaan yrittää taistella viimeiseen asti ennenkuin antaa itsensä huomata sen, koska psyyke on niin tottunut yrittämään estää huomaamasta omaa pahaa oloa. Siksi että se on esim. ollut lapsena välttämätöntä.



Sitten kun huomaat että okei, nyt mennään taas, rupeat vaan elämään sen pahan olon kanssa. Tarkkailet sitä vähän niinkuin etäältä. Tässä olen minä kokemassa aivan kauheaa oloa, mutta voin olla rauhassa, koska paha olo ei voi tehdä minulle pahaa. Paha olo sitten vähitellen voimistuu ja voimistuu kunnes se alkaa olla sietämätöntä. Tämä vaihe on just se kriittisin, koska usko meinaa loppua aina. NYT tulen ihan oikeasti hulluksi. Trauma on painettu alitajuntaan siksi että se on sietämätön, ja sen nousu tuo mukanaan ne samat sietämättömät tunteet, jotka on jäädytetty psyyken perukoille ihan sellaisinaan.



Tässä vaiheessa komensin joskus miehen ja lapset mummolaan ja menin peiton alle. Siellä oikein sukelsin siihen tunteeseen, annoin sen vyöryä yli. Sitten yhtäkkiä psyykkinen kipu lakkasi ja tuli ne muistot ja oivallukset. Lapsena en esim. koskaan päästänyt tietoiseen mieleeni sitä miten yksin tunsin olevani yrittäessäni ratkoa mt-ongelmaisen vanhempani elämän solmuja - asia, mikä ei millään muotoa kuuluisi pienelle lapselle. Tämä tieto tuli sitten tuskan kanssa ylös. Ja oikeastaan ymmärtäminen alkoi sillä, että mulla rupesi sattumaan vatsaan oikealle puolelle. Ja sitten vaan tuli sellainen muistamisen ja tietämisen hetki. Tänne kehossani säilöin sen tunteen miten paniikissa olin äidin ongelmien takia ja miten kukaan ei auttanut minua. Ennen ajattelin että terapeuttien puhe mielen ja kehon yhteydestä on höpöltä kuulostavaa uskomushoitopuhetta, mutta olen sen ihan käytännössä huomannut omassa itsessäni todeksi.



Tämä viimeinen vaihe sattuu, mutta samalla se on jotenkin eurofinen. Sitten on vuoro itkeä menetys. Vaikka huolettoman lapsuuden menetys. Näin mulla.

ihan kukkuu. Googlaa EMDR silmänliiketerapia. Sen kanssa asiat muistuu itse ja pieninä siedettävinä paloina. On helpompi hyväksyä ne.

ihan kukkuu. Googlaa EMDR silmänliiketerapia. Sen kanssa asiat muistuu itse ja pieninä siedettävinä paloina. On helpompi hyväksyä ne.

Voi käyttää tavallaan uudelleenohjelmointiin jos on olemassa muistettu trauma. Ei voi käyttää sellaiseen, missä ei ole jotain tiettyä tapahtumaa tai muistoa.

sain avun EMDR-terapiasta.

Ensin huomaat että paha olo ja ahdistus alkaa nousta. Yleensä tässä vaiheessa sitä vastaan yrittää taistella viimeiseen asti ennenkuin antaa itsensä huomata sen, koska psyyke on niin tottunut yrittämään estää huomaamasta omaa pahaa oloa. Siksi että se on esim. ollut lapsena välttämätöntä. Sitten kun huomaat että okei, nyt mennään taas, rupeat vaan elämään sen pahan olon kanssa. Tarkkailet sitä vähän niinkuin etäältä. Tässä olen minä kokemassa aivan kauheaa oloa, mutta voin olla rauhassa, koska paha olo ei voi tehdä minulle pahaa. Paha olo sitten vähitellen voimistuu ja voimistuu kunnes se alkaa olla sietämätöntä. Tämä vaihe on just se kriittisin, koska usko meinaa loppua aina. NYT tulen ihan oikeasti hulluksi. Trauma on painettu alitajuntaan siksi että se on sietämätön, ja sen nousu tuo mukanaan ne samat sietämättömät tunteet, jotka on jäädytetty psyyken perukoille ihan sellaisinaan. Tässä vaiheessa komensin joskus miehen ja lapset mummolaan ja menin peiton alle. Siellä oikein sukelsin siihen tunteeseen, annoin sen vyöryä yli. Sitten yhtäkkiä psyykkinen kipu lakkasi ja tuli ne muistot ja oivallukset. Lapsena en esim. koskaan päästänyt tietoiseen mieleeni sitä miten yksin tunsin olevani yrittäessäni ratkoa mt-ongelmaisen vanhempani elämän solmuja - asia, mikä ei millään muotoa kuuluisi pienelle lapselle. Tämä tieto tuli sitten tuskan kanssa ylös. Ja oikeastaan ymmärtäminen alkoi sillä, että mulla rupesi sattumaan vatsaan oikealle puolelle. Ja sitten vaan tuli sellainen muistamisen ja tietämisen hetki. Tänne kehossani säilöin sen tunteen miten paniikissa olin äidin ongelmien takia ja miten kukaan ei auttanut minua. Ennen ajattelin että terapeuttien puhe mielen ja kehon yhteydestä on höpöltä kuulostavaa uskomushoitopuhetta, mutta olen sen ihan käytännössä huomannut omassa itsessäni todeksi. Tämä viimeinen vaihe sattuu, mutta samalla se on jotenkin eurofinen. Sitten on vuoro itkeä menetys. Vaikka huolettoman lapsuuden menetys. Näin mulla.

sanoisin että rehellisyys itseä kohtaan on hyvä lähtökohta. Että rehellisesti alkaa kohdata elämässään asioita, jotka tällä hetkellä tuntuvat vaikeilta tai kipeiltä. Kun pikku hiljaa ymmärtää niiden taustoja, voi vähitellen päästä mielensä sopukoihin syvemmälle.



Väkisin kaivamalla se ei onnistu, eikä pidäkään onnistua. Jos on kovin paha olo tai isoja asioita, kannattanee hakeutua terapiaan.

Tätä mä haluun kokeilla, miten tuohon vaiheeseen pääsee?

Mä en usko että olet ollenkaan vielä siinä vaiheessa että voisit kokeilla tätä. Sun kannattaisi oikeasti nyt hakeutua terapiaan, jossa tämänsuuntaiset asiat tehdään terapeutin valvonnassa. Mun olisi pitänyt laittaa kirjoitukseeni ensin disclaimer siitä miksi ylipäänsä kirjoitin tuon. Ihmiset usein ajattelee että traumoihin pääsee käsiksi ajattelemalla tai järkeilemällä tai muistelemalla. Näin varmaan onkin, kun ongelmat eivät ole kovin syvällä. Mutta kun kyse on vakavasta traumatisoitumisesta, ainakaan mulla muistelu tai järkeily ei ole auttanut tippaakaan. Vastausta on pitänyt lähteä etsimään tuskasta. Tuska on kuin kahva, jota psyyke tarjoaa päästäkseen eroon traumasta. Tuskan voi yrittää jättää huomaamatta tai turruttaa lääkkeillä tai päihteillä, tai sitten siihen voi tarttua tuolla lailla kuin kuvasin. Mutta se ei ole helppoa ja siinä on myös vaaroja. Joten hanki psykis itsellesi apua prosessiin, sun ei oikeasti kannata yrittää näitä temppuja yksin.

Mieli on hauras, etenkin jos lapsuudessa ollut tosi vaikeita asioita.

on todella ahdistava muisto lapsuudesta. En muista mikä, mutta välillä tunnen sen kamalan olon. En ehkä haluakaan tietää mikä se muisto on. Jotain todella kamalaa kumminkin.

lapsuudessa mahdollisesti on tapahtunut, niin enpä usko että enää tämän ikäisenä lapsuuden tapahtumat voisivat mua hengiltä muistoina saada, kun eivät saaneet silloinkaan.

Ja mun ongelmahan on se, etten muista lapsuudesta juuri mitään ja mä haluisinkin muistaa.

Pitää etsiä netistä tietoa millä konsteilla ne muistot saa taas esiin.

lapsuudessa mahdollisesti on tapahtunut, niin enpä usko että enää tämän ikäisenä lapsuuden tapahtumat voisivat mua hengiltä muistoina saada, kun eivät saaneet silloinkaan.

Ja mun ongelmahan on se, etten muista lapsuudesta juuri mitään ja mä haluisinkin muistaa.

Pitää etsiä netistä tietoa millä konsteilla ne muistot saa taas esiin.

Ei ne ole tapahtumia, ne on kehon tuntemuksia ja psyykkisen tuskan tuntemuksia. Kun trauma nousee, joskus tietää mikä siinä oli "aiheena" ja joskus se ei selviä koskaan. Mullakin yhden trauman sisältö oli vain sellainen ihmeellinen tunne kuin keho olisi kokenut muutamaksi sekunniksi siirtymän kokonaan toiseen olotilaan jota ei voi millään lailla selittää. Ja ihan kuin olisin samalla nähnyt mielikuvan vauvan jalasta potkuhousussa (oma jalkani?). Ja eräs voimakkaimmista traumakokemuksista oli sellainen, jossa dissosioin ensin kolme päivää, elämäni ensimmäistä kertaa ja se oli todella rankkaa. Jos en olisi tiennyt mitä dissosiaatio on ja että se on periaatteessa vaaratonta, olisin säikähtänyt todella. Eli oikeasti psykis, tarvit apua. Tai sitten sun pitää ruveta hartaudella ja tosissasi selvittämään asioita.

Rakastumalla!



Siinä tunnetasolla taantuu varhaisiin kiintymyssuhteisiin. Tulee kaikki tunteet pintaan. Järkeä ei enää ole.

Ja joo, voishan tuota vaikka pikaromanssin vetäistä ja sit kun se romanssi on ohi märehtiä ja vetää ranteita auki kun on eka ollu aivan älyttömän lätkässä ja rakastunut.

Et jos vaikka aloittas laittamalla treffipalstalle ilmoituksen. Ja sit sellainen suhde että mä olen se, joka on enemmän rakastunut ja se toinen vaan huijaa ja leikkii mun kanssa. Jes, nam, ootan innolla että mua kusetetaan ja kyykytetään ja hyväksikäytetään, se on sitä elämää se.