En vaan voi sietää entisen parhaan ystäväni aviomiestä!

ONNEA!

Terapiaa suosittelen.

Meillä vaan kävi niin päin, että kaveri löjähti meidän sohvalle ja sanoi, että hänen uusi poikaystävänsä ei pidä mun miehestä. En oikein osannut mitään sanoa. Jättääkö olisi pitänyt aviomies yli viiden vuoden suhteen jälkeen kun kaveri katsoo asiakseen ilmoitella äskettäin tapaamansa miehen mielipiteitä kuin lain sanaa?



Joo ei. Mikään pakko onneksi ei ole olla tekemisissä jos ei toista siedä :)

Ystävyyssuhteet käsittääkseni perustuvat siihen, että ystävyksillä on keskenään jotain yhteistä. Muutenhan kaikki ihmiset olisivat keskenään ystäviä. Jos nyt ystäväni muuttuu ihmiseksi, jonka kanssa minulla ei enää ole mitään yhteistä, niin miten tämä on minun syytäni?



ap

Sääli jos katkaiset häneen välit.Mutta ei siinä mitään.Munkin kaveri joka on vielä lapsen kummi katosi lapsen täytettyä vuosia meidän elämästä,tekstiviestillä ilmoitti ettei voida enää olla enää ystäviä kun mun mies on liian hienoista piireistä.Ei tiennyt kylläkään yhtään mitään mun taustoista,kenelle oon sukua.Liekö ollut kateus kyseessä kun itse seukkari varatun miehen kanssa eikä ollut lapsia.Menneet on menneitä.Ei olla nähty.Toinen vastaava tapaus on exäni yks kaveri joka ei koskaan pyytänyt meitä parina mihinkään vaan kaikki muut mökilleen.

Ei kukaan pysy ikuisesti samana vaan elämä opettaa ja muuttaa ihmistä. Hyvä niin sillä ei kukaan voi olla ikuisesti joku 15v. ja jos sille tasolle jää niin se vasta ärsyttää ;)

Musta tuntuu, että olet mustasukkainen, kun ystäväsi on löytänyt hyvän miehen ja sinä olet jäänyt toiselle sijalle.

Ja kehtasi vielä ottaa miehen joka ei ole sinun makuusi vaan ihan hänen mieleisensä!

Eihän sinun tarvitse sitä miestä sydänystäväksi ottaa eikä edes olla hänen kanssaan missään tekemisissä jos et halua.

Ja jos et pysty hyväksymään, että ystäväsi elää omaa elämäänsä ja on sellainen kuin on niin et todellakaan ole hänen arvoisensa ystävä.

Ystävyyssuhteet käsittääkseni perustuvat siihen, että ystävyksillä on keskenään jotain yhteistä. Muutenhan kaikki ihmiset olisivat keskenään ystäviä. Jos nyt ystäväni muuttuu ihmiseksi, jonka kanssa minulla ei enää ole mitään yhteistä, niin miten tämä on minun syytäni?

ap

koska lähtökohta on, ettet voi sietää kaverisi miestä, joka on ihan kunnollinen, mutta ei sinun makuun. Kaikki muuttuu, ja parisuhde varsinkin muuttaa ihmistä, ystävät hyväksyy sen. Jos ei hyväksy, niin tekee kuten sinä, lopetat ystävyyden.

ystävyyden loppu, ystävän menetys jne. Mun mielestä parempi on aikuisiällä nää ystävyysjutut on vähän eri tasolla kuin lapsena. Kasvakaa aikuisiksi.

Sulla on tosi pinnalliset ja epäoleelliset syyt olla pitämättä tästä miehestä. Eri juttu jos mies hakkaisi ystävääsi ja pettäisi, mutta vääränlainen musiikkimaku?? Varmaan 10 vuoden päästä tajuat itsekin kuinka lapsellinen nyt olet.

tarvitsekaan olla, ethän sinä itsellesi ole miestä valitsemassa vaan hän on ystäväsi mies.



Viestisi on kuin jostain prinsessan kammiosta kirjoitettu: MINÄ, MINÄ, MINÄ. Mies ei miellytä MINUA ja kaverini on tärkeä erityisesti siksi, koska hän on tuntenut MINUT jo lapsena.

Jospa tapaisite vastedes vain ystäväsi kanssa kahdestaan, siinäpä sitä huomaisi, onko hän edelleen sellainen henkilö, jonka kanssa ystävyys voi jatkua. Jos ei, niin sitten voi vain todeta, että joskus ihmiset kasvavat erilleen...

En vaan voi sietää entisen parhaan ystäväni aviomiestä! Ja miehessä ei vieläpä ole yhtään mitään vikaa, paitsi että on minun näkökulmastani täysin epäkiinnostava, hirveän konservatiivinen asenteiltaan, pukeutumistyyli on NIIN ärsyttävä (kiinnittää paljon siihen huomiota, ja lopputulos sellainen joka sopisi 20 vuotta häntä vanhemmalle miehelle), aivan KARMEA kutsumanimi (en voi mainita tässä että en tule tunnistetuksi), hirveä musiikki- ja leffamaku, ja meillä ei muutenkaan ole mitään yhteistä. Mutta aviomiehenä ja isänä hän on varmasti oikein hyvä ihminen.

Nyt naimisiin mentyään ja lapsen saatuaan ystäväni on alkanut muuttua myöskin enemmän tämän miehen kaltaiseksi, joten lopulta todennäköisesti menetän hänet. Hän siis lakkaa olemasta sellaisena kuin hänet tunsin. Kyseessä on vanhin ystäväni, ainoa nykyisistä ystävistäni joka on tuntenut minut jo lapsena.

Ystävän menetys surettaa minua, ja se ärsyttää että en voi tästä asiasta puhua hänen kanssaan. Aina vain harvenevien vierailujen aikana joudun melkeinpä pidättelemään oksennusta, koska koen koko perheen niin vastenmieliseksi (joo, olen ehkä yliherkkä tällaisille jutuille), ja samalla on teeskenneltävä kuinka mukavaa on taas nähdä heitä.

En kestä tätä! Onko kohtalotovereita?

opi sietämään a) erilaisuutta ja sitä, ettei tämä maailma ole ainoastaan itsesi "kaltaisia" ihmisiä varten ja b) että ihmiset, kuten ystäväsi, voivat (ja saavat!) muuttua kuitenkaan hylkäämättä sinua ystävänään.

Nuo asiat joita sinä tuosta miehestä luettelet, ovat ulkokultaisia. Musiikki -ja leffamaku, karmea kutsumanimi, pukeutumistyyli ja konservatiivinen elämänasenne ovat aika pinnallisia syitä olla sietämättä jotakuta ja inhota häntä oksetukseen asti.

Se, että alat inhoamaan myös ystävääsi ja hänen koko perhettään sen vuoksi, on täysin epäloogista.

Mies ei ilmeisesti ole antisosiaalinen ja väkivaltainen hyväksikäyttäjä? Ystäväsi on onnellinen hänen kanssaan? Perhe on tasapainoinen?

Kirjoituksesi perusteella ystäväsi haluaa edelleen olla tekemisissä sinun kanssasi. Itse sen sijaan puhut jo nyt ystävyyden menettämisestä, vaikka se ilmeisesti on vain yksipuolista (ja vapaaehtoista?) menettämistä - sinun osaltasi (ts. kuka haluaa hylätä, kenet ja minkä vuoksi?).

Ei kukaan pysy samanlaisena koko elämäänsä, jokainen tapaamasi ihminen muuttaa sinua jollain tavalla; toiset enemmän, toiset vähemmän. Muutos on elämisen ehto, muutosten hyväksyminen taas voi olla vaikeampaa.

Mutta yhä kaikki: sinun kannattaisi nyt pysähtyä ja kysyä itseltäsi, haluatko sen miehen pois ystäväsi elämästä vain, jotta sinä saisit ystäväsi takaisin sellaisena, kuin opit hänet lapsuudessasi tuntemaan ja jos niin kävisi, että ero tulisi, niin uskotko ystäväsi palaavan henkisellä tasolla ajassa taaksepäin ja muuttuvan takaisin lapsuudenaikaiseksi ihmiseksi?

Entä miksi haluat pysyä lapsuusmuistoissasi niin kovasti kiinni; ystäväsihän on edelleen siinä, läsnä? Ethän sinä oikeasti ole menettänyt mitään.

Mulla on hyvä ystävä jo lapsuudesta ja todellakin tavataan kahden kesken tai tietyissä tapauksissa lapset mukana, jos pakko. Mut en vois kuvitellakaan mun ja hänen miestä mukaan tapaamisiin. Miksi pitäisikään, me kaksi olemme ystäviä eivät miehet. Ei voisi edes kunnolla jutella, jos olisi kaksi "ulkopuolista" kuuntelemassa. Lapsetkin hätyytetään kahvipöydän jälkeen lasten huoneeseen leikkimään :)

Ja miehessä ei vieläpä ole yhtään mitään vikaa, paitsi että on minun näkökulmastani täysin epäkiinnostava, hirveän konservatiivinen asenteiltaan, pukeutumistyyli on NIIN ärsyttävä (kiinnittää paljon siihen huomiota, ja lopputulos sellainen joka sopisi 20 vuotta häntä vanhemmalle miehelle), aivan KARMEA kutsumanimi (en voi mainita tässä että en tule tunnistetuksi), hirveä musiikki- ja leffamaku, ja meillä ei muutenkaan ole mitään yhteistä. Mutta aviomiehenä ja isänä hän on varmasti oikein hyvä ihminen.

Nyt naimisiin mentyään ja lapsen saatuaan ystäväni on alkanut muuttua myöskin enemmän tämän miehen kaltaiseksi, joten lopulta todennäköisesti menetän hänet. Hän siis lakkaa olemasta sellaisena kuin hänet tunsin. Kyseessä on vanhin ystäväni, ainoa nykyisistä ystävistäni joka on tuntenut minut jo lapsena.

Ystävän menetys surettaa minua, ja se ärsyttää että en voi tästä asiasta puhua hänen kanssaan. Aina vain harvenevien vierailujen aikana joudun melkeinpä pidättelemään oksennusta, koska koen koko perheen niin vastenmieliseksi (joo, olen ehkä yliherkkä tällaisille jutuille), ja samalla on teeskenneltävä kuinka mukavaa on taas nähdä heitä.

En kestä tätä! Onko kohtalotovereita?

Kysymys ei ole siitä, ettenkö yleisesti ottaen hyväksyisi erilaisuutta. Asia on itse asiassa päin vastoin: minä olen tuttavapiirissäni yleensä se, joka ymmärtää ja hyväksyy erilaisia ihmisiä tapoineen vielä silloinkin, kun muiden ymmärrys loppuu. Hyväksyminen on kuitenkin eri asia kuin se, kenen kanssa haluaa viettää vähiä vapaahetkiään.



Kyse ei myöskään ole itsekeskeisyydestä siinä mielessä kuin joku ylläoleva kirjoittaja arveli. Olin aidosti iloinen ystäväni puolesta hänen löydettyään itselleen hyvän miehen, ja heidän suhteensa alkuaikoina, kun ystäväni vielä epäröi uskaltautuako suhteeseen, kannustin ja tuin häntä uskaltamaan. Ystäväni elämässä hänen oma onnellisuutensa menee totta kai minun tyytyväisyyteni edelle, ja yhdessä ollessamme samastun hänen tilanteeseensa ja tuen häntä sen mukaan, mikä hänelle itselleen on hyväksi, ja unohdan henkilökohtaiset mielipiteeni. Tietenkin!



Kateusveikkaukset menivät myös pieleen. Minun elämäni keskipisteessä on oma perheeni, unelmieni mies ja syksyllä syntyvä lapsi - ei tämä ystäväni. Kyse on ihan tavanomaisesta ystävyydestä kahden aikuisen välillä. Näemme harvakseltaan, koska asummekin eri kaupungeissa. Ystävä on kuitenkin ollut minulle tärkeä siksi, että hän on tosiaan ainoa ihminen elämässäni, jonka kanssa minulla on ollut yhteinen lapsuus. Siksi suhteen muuttuminen/loppuminen tuntuu haikealta.



Minulle ystävyyssuhteissa on kuitenkin kysymys siitä, että kumpikin osapuoli saa niistä jotain myönteistä itselleen. Tässä suhteessa asia ei kohdallani ole enää näin. Tapaan ystävääni myös ilman tätä hänen miestään, mutta se ei auta, koska ystäväni on muuttunut miehen kaltaiseksi kiinnostuksen kohteita myöten. Olimme jo alun alkaenkin ystäväni kanssa aika erilaisia ihmisiä, mutta yhteistä on silti näihin päiviin asti ollut riittävästi, jotta kummankin mielenkiinto on pysynyt yllä. Nykyisin joudun teeskentelemään olevani kiinnostunut ystäväni jutuista. Ei sekään liikaa haittaisi, jos olisi _myös_ sellaisia aiheita, jotka kiinnostavat molempia, mutta kun niitä ei ole enää ollenkaan!



Jokin syyhän ihmisillä on siihen, että ystäviä ollaan. Tuskin teistäkään kukaan haluaa ehdoin tahdoin viettää aikaa ihmisen kanssa, joka puhuu koko ajan vain auton tuunaamisesta ja siihen tarvittavista työkaluista/osista, Sibeliuksen viulukonserton versioiden eroavaisuuksista tai postimerkkeilystä (nämä siis kuvitteellisia esimerkkejä, pointtina että puheenaiheet eivät kiinnosta toista osapuolta lainkaan).

Ei kukaan pysy samanlaisena koko elämäänsä, jokainen tapaamasi ihminen muuttaa sinua jollain tavalla; toiset enemmän, toiset vähemmän. Muutos on elämisen ehto, muutosten hyväksyminen taas voi olla vaikeampaa.

Näin on, ja varmasti olen itsekin näiden vuosien aikana muuttunut - en vain näin yhtäkkiä kuin ystävälleni kävi. Muuttuminen on varmaan molempien kohdalla edennyt vastakkaisiin suuntiin. Toinen tapa ilmaista asia voisi olla, että me vain kasvoimme erillemme.

Mutta yhä kaikki: sinun kannattaisi nyt pysähtyä ja kysyä itseltäsi, haluatko sen miehen pois ystäväsi elämästä vain, jotta sinä saisit ystäväsi takaisin sellaisena, kuin opit hänet lapsuudessasi tuntemaan ja jos niin kävisi, että ero tulisi, niin uskotko ystäväsi palaavan henkisellä tasolla ajassa taaksepäin ja muuttuvan takaisin lapsuudenaikaiseksi ihmiseksi?

En _todellakaan_ halua ystäväni elämästä pois miestä, jonka kanssa hän näyttää olevan onnellinen!! Enkä ole näin missään sanonut.

Minä vain suren sitä, että elämämme on vienyt meitä näin eri suuntiin, ja että suhteemme sen vuoksi muuttuu etäisemmäksi ja todennäköisesti lopulta kuihtuu kokonaan. (Ennakoin näin käyvän, koska omaan elämääni ei mahdu kuin muutamia läheisiä ihmisiä, enkä oikeasti halua tuhlata niitä arvokkaita vapaahetkiä teeskentelyyn ihmisen kanssa, joka ei enää tunnu yhtään läheiseltä. Vihaan teeskentelyä ja feikkamista yli kaiken, ja olen valinnut ihmissuhteeni siten, että voin olla oma itseni ja rehellinen läheisten ihmisten seurassa.)

Entä miksi haluat pysyä lapsuusmuistoissasi niin kovasti kiinni; ystäväsihän on edelleen siinä, läsnä? Ethän sinä oikeasti ole menettänyt mitään.

On kuin lapsuutemme/nuoruutemme olisi jollakin tavalla vielä elävää, kun sitä jakamassa on kaksi elävää ihmistä. Jakamisen myötä muistomme siitä ajasta kehittyvät, muuttuvat, elävät koko ajan. Jos tällainen jakaminen loppuu, asiat sementoituvat niille sijoilleen ja silloin tuo aika alkaa tuntua lopullisesti taakse jääneeltä. Ehkä minun on jotenkin vaikea irrottaa otettani siitä ja jättää se lopullisesti taakseni. Kuten sanoit, tässä taitaa olla minulla kasvun paikka.

ap

Kysymys ei ole siitä, ettenkö yleisesti ottaen hyväksyisi erilaisuutta. Asia on itse asiassa päin vastoin: minä olen tuttavapiirissäni yleensä se, joka ymmärtää ja hyväksyy erilaisia ihmisiä tapoineen vielä silloinkin, kun muiden ymmärrys loppuu. Hyväksyminen on kuitenkin eri asia kuin se, kenen kanssa haluaa viettää vähiä vapaahetkiään.

Kyse ei myöskään ole itsekeskeisyydestä siinä mielessä kuin joku ylläoleva kirjoittaja arveli. Olin aidosti iloinen ystäväni puolesta hänen löydettyään itselleen hyvän miehen, ja heidän suhteensa alkuaikoina, kun ystäväni vielä epäröi uskaltautuako suhteeseen, kannustin ja tuin häntä uskaltamaan. Ystäväni elämässä hänen oma onnellisuutensa menee totta kai minun tyytyväisyyteni edelle, ja yhdessä ollessamme samastun hänen tilanteeseensa ja tuen häntä sen mukaan, mikä hänelle itselleen on hyväksi, ja unohdan henkilökohtaiset mielipiteeni. Tietenkin!

Kateusveikkaukset menivät myös pieleen. Minun elämäni keskipisteessä on oma perheeni, unelmieni mies ja syksyllä syntyvä lapsi - ei tämä ystäväni. Kyse on ihan tavanomaisesta ystävyydestä kahden aikuisen välillä. Näemme harvakseltaan, koska asummekin eri kaupungeissa. Ystävä on kuitenkin ollut minulle tärkeä siksi, että hän on tosiaan ainoa ihminen elämässäni, jonka kanssa minulla on ollut yhteinen lapsuus. Siksi suhteen muuttuminen/loppuminen tuntuu haikealta.

Minulle ystävyyssuhteissa on kuitenkin kysymys siitä, että kumpikin osapuoli saa niistä jotain myönteistä itselleen. Tässä suhteessa asia ei kohdallani ole enää näin. Tapaan ystävääni myös ilman tätä hänen miestään, mutta se ei auta, koska ystäväni on muuttunut miehen kaltaiseksi kiinnostuksen kohteita myöten. Olimme jo alun alkaenkin ystäväni kanssa aika erilaisia ihmisiä, mutta yhteistä on silti näihin päiviin asti ollut riittävästi, jotta kummankin mielenkiinto on pysynyt yllä. Nykyisin joudun teeskentelemään olevani kiinnostunut ystäväni jutuista. Ei sekään liikaa haittaisi, jos olisi _myös_ sellaisia aiheita, jotka kiinnostavat molempia, mutta kun niitä ei ole enää ollenkaan!

Jokin syyhän ihmisillä on siihen, että ystäviä ollaan. Tuskin teistäkään kukaan haluaa ehdoin tahdoin viettää aikaa ihmisen kanssa, joka puhuu koko ajan vain auton tuunaamisesta ja siihen tarvittavista työkaluista/osista, Sibeliuksen viulukonserton versioiden eroavaisuuksista tai postimerkkeilystä (nämä siis kuvitteellisia esimerkkejä, pointtina että puheenaiheet eivät kiinnosta toista osapuolta lainkaan).

Sen syvemmin enää asioihin menemättä haluaisin vain kysyä, että löytyykö teiltä lainkaan mitään yhteisiä kiinnostuksen aiheita? Entä toisinpäin: onko ystäväsi kiinnostunut sellaisista asioista, joista sinä olet? Jos tosiaan on niin, ettei teiltä enää tahdo löytyä oikein mitään yhteistä, niin ehkä tosiaan on parasta pikkuhiljaa unohtaa ja siirtyä elämässä eteenpäin.

T. 13 (joka lähtee nyt värjäämään hiuksiaan, eli ei ehdi vastailemaan tämän enempää) :)

Ei kukaan pysy samanlaisena koko elämäänsä, jokainen tapaamasi ihminen muuttaa sinua jollain tavalla; toiset enemmän, toiset vähemmän. Muutos on elämisen ehto, muutosten hyväksyminen taas voi olla vaikeampaa.

Näin on, ja varmasti olen itsekin näiden vuosien aikana muuttunut - en vain näin yhtäkkiä kuin ystävälleni kävi. Muuttuminen on varmaan molempien kohdalla edennyt vastakkaisiin suuntiin. Toinen tapa ilmaista asia voisi olla, että me vain kasvoimme erillemme.

Mutta yhä kaikki: sinun kannattaisi nyt pysähtyä ja kysyä itseltäsi, haluatko sen miehen pois ystäväsi elämästä vain, jotta sinä saisit ystäväsi takaisin sellaisena, kuin opit hänet lapsuudessasi tuntemaan ja jos niin kävisi, että ero tulisi, niin uskotko ystäväsi palaavan henkisellä tasolla ajassa taaksepäin ja muuttuvan takaisin lapsuudenaikaiseksi ihmiseksi?

En _todellakaan_ halua ystäväni elämästä pois miestä, jonka kanssa hän näyttää olevan onnellinen!! Enkä ole näin missään sanonut.

Minä vain suren sitä, että elämämme on vienyt meitä näin eri suuntiin, ja että suhteemme sen vuoksi muuttuu etäisemmäksi ja todennäköisesti lopulta kuihtuu kokonaan. (Ennakoin näin käyvän, koska omaan elämääni ei mahdu kuin muutamia läheisiä ihmisiä, enkä oikeasti halua tuhlata niitä arvokkaita vapaahetkiä teeskentelyyn ihmisen kanssa, joka ei enää tunnu yhtään läheiseltä. Vihaan teeskentelyä ja feikkamista yli kaiken, ja olen valinnut ihmissuhteeni siten, että voin olla oma itseni ja rehellinen läheisten ihmisten seurassa.)

Entä miksi haluat pysyä lapsuusmuistoissasi niin kovasti kiinni; ystäväsihän on edelleen siinä, läsnä? Ethän sinä oikeasti ole menettänyt mitään.

On kuin lapsuutemme/nuoruutemme olisi jollakin tavalla vielä elävää, kun sitä jakamassa on kaksi elävää ihmistä. Jakamisen myötä muistomme siitä ajasta kehittyvät, muuttuvat, elävät koko ajan. Jos tällainen jakaminen loppuu, asiat sementoituvat niille sijoilleen ja silloin tuo aika alkaa tuntua lopullisesti taakse jääneeltä. Ehkä minun on jotenkin vaikea irrottaa otettani siitä ja jättää se lopullisesti taakseni. Kuten sanoit, tässä taitaa olla minulla kasvun paikka.

ap

Toivottavasti ystävyytenne nyt kuitenkin pysyisi pystyssä.

Hyvää pääsiäisen aikaa sinulle.

Aloitukseni oli kärkevä juuri siksi, että tarvitsen jonkin kanavan purkaa tunteitani raaimmassa muodossaan.



ap

Ymmärrän harmituksesi täysin, vaikken ole itse vastaavassa tilanteessa ollutkaan. Voi että ärsyttää nää av:laisten vakiovastaukset: olet kateellinen, kato peiliin, vika on sussa. No ei ole.



Ihan luonnollisia tunteita koet. Osaan hyvin kuvitella millainen tuo mies on, ja en itsekään viihtyisi hänen seurassaan. Jotkut ihmiset muuttuu seurustelleessaan, ja se on minusta kurjaa. Se ei ole kehittymistä ihmisenä vaan omasta persoonasta luopumista, mukautumista, sulautumista. Minusta se on aika sairasta.



Suret totta kai ystävän menetystä, mutta varmasti ystäväsikin suree sitä. Hänestä ehkä tuntuu ettet enää ymmärrä häntä, niin kuin et ymmärräkään. Nämä on ikäviä tilanteita, joille ei oikein mitään voi. Käsitellä vaan jotenkin ja siirtyä eteenpäin. Viestintäkanavat kuitenkin auki niin että ystävyys voi vielä palautua jos tilanteet muuttuu. :)