Kuinka äänekäs synnyttäjä olit?

esikoinen syntyi seesteisesti epiduraalissa, nukuin melkein koko ajan epin laitosta ponnistuksen alkuun, sit oli tosi rauhallinen olo eikä kipuja ennen kuin repesi sit ponnistaessa.



Toka meni ihan luomuna, antovat vaan jonku piikin joka nopeuttaa avautumista prkl!! 2min supistusta ja puoli minsaa väliä, kauheeta menoa. Viimein alko kroppa kouristuksenomaisesti ponnistaa itsestään, mies soittaa kelloa hädissään ja kätilöt juoksee paikalle... ponnistaessa karjuin kuin leijona, muistan kun kätilö toivoi etten huutaisi niin kovaa xD Rusensin mieheni kättä, koitti raukka aina siirtää parempaan asentoon, mut ku se piti olla just nii, et saatoin puristaa kun ponnistin. Minä synnytin, jos mies siitä hyvästä saisi pari katkennutta sormea, ei se mua haitannut just silloin! ;)



Enkä ole ajatellut enää kolmatta tehdä, muistan molemmilla kerroilla vannoneeni että ei enää koskaan.

aseteikolla 0-10 => olin 0.



Sattui niin pirusti, ettei siinä voinut muuta kuin puristaa hampaat yhteen.

Tuskat oli ihan mielettömät, syöksysynnytys alle 2 h ja supistesten väli kymmenisen sekuntia. ei ehditty muuta kivunlievitystä antaa kuin ilokaasu. huusin jo sairaalaan tullessa ja suora huuto jatkui koko toimituksen ajan. Tyttö tuli maailmaan parilla ponnistuksella mutta repesin koko emättimen matkalta peräsuoleen saakka + välilihat sulkijalihaksiin asti. tikkausvaiheessa mä sitten karjuinkin. että terveisiä vaan jorviin. eivät kaiketi kaipaa..

Ja kerran ulisin että "Auttakaa nyt joku." Siinäpä ne, en karjunut, itkenyt enkä huutanut.



Tosin kuulin kyllä näitä tapauksia koko sen yön kun oltiin siellä. Välillä tuli tunne että ollaan teurastamolla.

täyttä kurkkua, mutta en kiroillut. Huusin vaan ponnistusten aikana täysillä.

En tuntenut mitään tarvetta kiroilla, vaikka ihan normaalielämässä kyllä kiroilen.



Mies pääsi erittäin helpolla. En puhunut hänelle enkä halunnut hänen tekevän mitään erityistä. Toisella kerralla hän ei ollut edes paikalla.

Ekalla kerralla olin hiljaa, kyseessä oli keisarileikkaus.



Toisella kerralla normaali synnytys, ulisin jossain vaiheessa, mutta en huutanut tai kironnut.



Kolmannella kerralla meni luomuna ja se oli paras synnytykseni. En huutanut enkä kironnut. Pääsin mukaan synnytykseen aktiivisesti.



Kuvittelin etukäteen huutavani ja kiroavani, koska olen normaalioloissa melko temperamenttinen, vaikken voimasanoja harrastakaan.

kirosanat päästelin moneen kertaan,yritin huitoa kätilöä ja raavin lapsen isän:)

äänekäs kolmannella kerralla. Kuulemma lietsoin pelkoa naapurihuoneen ensisynnyttäjään, joka tuli vähän matkaa perässä. Sain vieläpä tuosta vähän "shittiä" naapurikätilöltä. Ei kylläkään tunnu kivalta, kun virtsaputken vierukset repeää ilman mitään lääkkeitä. Auts!

Kätilö totesi ponnistusvaiheessa, kun päästin pienen sievän äänen, että ei se auta, käytä sekin voima ponnistamiseen. Ja kun vauvan vartalo vedettiin ulos ja nyrkki repi sisukset täysin auki, niin pääsi automatic kivusta kiljaisu, niin siinäkin kohden kätilö totes tympeesti, että aivan turhaan.



Että jotenkin jäi toive, että seuraavalla kerralla olisi hieman ymmärtäväisempi kätilä. Puudutteita tmv kun en ekalla kerralla ehtinyt saada ja silti mielestäni olin hyvinkin kärsivällinen kipujen kanssa ja itsekseni lähinnä mumisin tuota viimeistä vartalon rihtausua lukuunottamatta.

Kun tultiin synnärille, eivät meinanneet uskoa, että synnytys on käynnissä ennenkuin tarkistivat kohdusuun tilanteen.

Tyttö tuli maailmaan parilla ponnistuksella mutta repesin koko emättimen matkalta peräsuoleen saakka + välilihat sulkijalihaksiin asti. tikkausvaiheessa mä sitten karjuinkin. että terveisiä vaan jorviin. eivät kaiketi kaipaa..

Hurjaa. Itsekin repesin juuri tuolla tavoin (nopea synnytys + vain ilokaasu kivunlievityksenä minullakin, tytöllä oli kiire maailmaan), mutta tikkasivat sitten spinaalipuudutuksessa eli en tuntenut mitään. Ikävää tosin oli, että piti sitten odotellla heräämössä, että jalat alkoivat taas liikkua ja lapsi joutui sen ajan odottelemaan ensimmäistä ateriaansa. Mutta kamala ajatuskin, että olisin tuntenut jotakin sen reilun tunnin kestäneen ompelusession ajan... Tää oli kylläkin Kättärillä.

Alkuperäiseen kysymykseen: hiljainen olin, ähisin itsekseni. Miestä ei ollut mukana ja olin tyytyväinen yksikseni, koska kenen tahansa mukanaolo olis vain häirinnyt omaa keskittymistä. Mutta mulla tosiaan oli nopea synnytys, joten siksikään en varmaan seuraa kaivannut, ei ehtinyt tulla mitään odotteluhetkiä.

aseteikolla 0-10 => olin 0.

Sattui niin pirusti, ettei siinä voinut muuta kuin puristaa hampaat yhteen.

Kipu oli niin kovaa, että ei edes huutamaan pystynyt. Ja siis luomuna meni 2 kertaa.

Ilmeisen hiljainen synnyttäjä olen miehen mukaan ollut. Kuulemma vain uikutin (ja oksensin).



Kuulemma ainoastaan silloin olen älähtänyt kovemmalla äänellä jotakin (ja yritin mätkäistä kätilöä) kun kätilö yritti saada kuopusta ulos. Vauva siis jäi hartioistaan jumiin.



Kait voisi sanoa, että sattui niin perkeleesti, ettei ääntäkään lähtenyt.

olin todella äänekäs, vaikka olin kuvitellut ihan muuta... ja siis normielämässä olen ujo ja hiljainen.



Kirosanoja ei tullut, mutta huusin kyllä tuskasta ihan vaan siksi, että kipu oli jotain niin uskomatonta (ainoana lievityksenä ilokaasu, jota ei sitten koskaan muistettu säätää kovemmalle).



Mies oli mukana, ei kyllä paljon kommentoinut äänekkyyttäni, mutta kaikenkaikkiaan oli käsittääkseni aika rankka kokemus hänellekin (henkisesti toki).

Huusin täyttä huutoa ja hoitajat piteli käsistä kiinni. Olisin halunnut nousta istumaan tai seisomaan kun kipu tuntui pahemmalta selällään mutta ne ei päästänyt mua ylös. Kamala kokemus.

Miehen käsivarsi valui verta kun puristin kynsillä siitä.

En tosiaan huutanut enkä kiljunut. Sellainen on noloa.

kyllä siinä jokunen kirosanakin pääsi. Viimeisten ponnistusten päätteeksi karjahtelin aika voimallisesti ja sisätutkimusten aikana (mulla oli todella kipeät limakalvot loppuraskaudessa ja synnytyksenkin aikana sitten tietenkin) huusin kätilölle, että lopeta jo.

Huusin kivusta ja arvatkaas mitä kätilö sanoi? Älä viiti huutaa kun ottaa korvaan :D muutenki aivan outo akka oli mun kätilö.

Kätilöilläkin kestämistä kuunnella päivästä toiseen sitä uikutusta ja ähkintää....mutta semmoistahan se on. Onneksi ovat välillä osastollakin töissä, siellä saavat kuunnella vaihteeksi vauvanitkua.

Minulla on takana kaksi nopeaa synnytystä, joten avautumisvaihe on ollut intensiivinen. En nyt muista kuinka äänekäs olin, ynisin ja ulisin, se oli varmaan sellaista synnytyslaulua, mistä olen kuullut puhuttavan...! ---Kaukana laulusta, mutta minua se auttoi. Oli kova tarve olla kontallaan jotain vasten, heiluen sivuille, kuopuksen synnytinkin polvillani sängynpäätyyn nojaten. en kyllä yhtään miettinyt mitä muut ajattelevat, vaan keskityin kivun hallintaan. Ponnistusvaiheessa saatoin karjaistakin.

Kaksi synnytystä on takana ilman lääkkeellistä kivunlievitystä (paitsi jälkeenpäin otin kyllä kipulääkecoktailit halulla) ja kuopuksen synnytys oli varsinkin todella hyvä kokemus. Aina synnytykseen liittyy kipua ja vähän pelkoakin, mutta kaiken kaikkiaan oli iihanaa huomata miten kroppa toimi täydellisesti niinkuin luonto on tarkoittanut. Oli parin tunnin synnytys, jonka tiesin jo alusta menevän nopeasti ja lähdin sairaalaan heti kun supistukset alkoivat muuttua ponnistusvaiheen suuntaan...