Lue keskustelun säännöt.
Eskarilaispoika ei halua harrastaa mitään, eikä kutsua kavereita kylään, muita?
19.03.2012 |
Viihtyy ihan ok eskarissa ja siellä kyllä leikkii kaikkien kanssa, mutta ei ole ketään tiettyä kenestä kotona puhuisi tai odottaisi näkevänsä. Ei myöskään halua kutsua ketään meille leikkimään.
Viikonloppuna tuli puhetta jalkapallokoulusta, mutta nyt ei ollutkaan kiinnostunut enää (ennen joulua vielä oli). Kun kysyin mikä sitten kiinnostaisi, niin vastasi ei mikään, kun ei oo pakko harrastaa. Onko muilla ollut vastaavaa ja onko lapsen mieli muuttunut iän myötä.
Itse kuskaisin mielelläni, koska asumme syrjemmässä kuin muut, niin halauaisin tietenkin lapselleni sosiaalista elämää, kivaa tekemistä ja uusia kavereita. Mutta hän haluaa olla vain kotona. Myönnän, että meillä saa wiitä pelata päivittäin, kunhan ensin on ns. tienannut peliaikaa jollakin muulla tekemisellä, ja välillä tuntuu, ettei hän mitään muuta päivältä odotakaan kuin, että saa pelata. Mietin, että rajoittaisinko peliaikaa, että sitä saa jos alkaa harrastamaan jotain, mutta kuinka kauaskantoista se sitten on? Jos lapsi ei itse oikeasti halua harrastaa, niin en kai voi pakottaakaan? Kiitos, jos jaksoit lukea selostukseni :)
Kommentit (7)
Kavereita oli, mutta ei halua kutsua heitä meille. Liikuntakerhot sun muut eivät kiinnostaneet yhtään. Partiossa hän kävi ekaluokasta alkaen, mutta ei syttynyt siihenkään kuten pikkuveljensä myöhemmin.
9-vuotiaana hän sitten sa kiekkoherätyksen ihan itse, ja sai siitä monivuotisen harrastuksen.
Nyt poika on jo 16-vuotias, eikä vieläkään ole mitenkään kovin sosiaalinen - ei onneksi kuitenkaan mikään erakko, eikä koskaan ole ollut ulkona kaveripiireistä niin halutessaan.
Kaksi pikkuveljeä ovatkin sitten ihan erilaisia, talo on täynnä heidän seurueitaan, ja harrastettu on jo ennen eskaria.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Helpottavaa kuulla, ettei ole ihan omalaatuinen :) Ryhmän muut pojat käyvät toisillaan, yksi on erityislapsi, joten olen jo panikoinut onko tämäkin jotain poikkeavaa. No odotellaan sitten sitä omaa innostusta!
ap
että ootko varma ettei poikaa kiusata?
mutta itse olen huomannut että meidän 5-vuotiaalle ei wii:n pelaaminen sovi. Se addiktoi häntä ihan hirveästi, saa hirveän kiukkukohtauksen kun jotuu lopettamaan. Vie tietenkin aikaa ja energiaa myös muulta leikiltä. Tein sen päätöksen, että meillä wii on kokonaan pois käytöstä, kunnes lapsi on isompi.
Nyt eskari-ikäisenä (alkuvoden lapsi), on vähän muuttunut.
Itse vein jo nelivuotiaana hänet liikuntakerhoon, kerran viikossa. Alkukankeuksien jälkeen alkoi viihtyä siellä erittäin hyvin. Mutta muutama kuukausi meni, että suostui jäämään ilman äitiä. Nyt pelaa omasta aloitteestaan jalkapalloa. Senkin aloitus oli vähän tuskaista viime kesänä. Harjoituksiin lähtö oli aina hankalaa, mutta harjoituksissa sitten kivaa. Puolipakolla kuljetin ekat pari kuukautta. Sitten alkoi tykätä.
Meidän eskari ainakin on hitaasti lämpeävä. Nyt eskari-iässä kaverikylässä käy yksi kaveri. Ihan jo pojan omasta halusta.
Lapsi on kuopuslapsi vielä kaikenlisäksi. Olisin jotenkin olettanut tänkaltaista aralta esikoiselta, en reippaammalta kuopukselta.
Lapset lämpenee eri tahtiin. Ehkä kokeilisin jotain pallokoulua puolipakolla esim. kuukauden-puolitoista. Kertomatta lapselle tästä kokeiluajasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli/on pelikonsoli. Lasten isän luona tätänykyä. Lapsi on siihen hyvin addiktoitunut, puhuu pelipäivistään jo etukäteen, aika ajoin kärttää isälle kylään pelipäivinään.
Aikaa myötä on oppinut olemaan luonani ilman pelikonetta, enää ei kiukuspäissään ole lähdössä isälleen pelaamaan. Kaverileikit sujuu hyvin meillä. Kun kaveri on kylässä exäni luona, pelaavat kuulemma suurimman osan ajasta. Jos sattuu pelipäivä.
Exä onneksi pitää aika hyvin kiinni pelipäivistä. Poikamme on peleihin erittäin helposti addiktoituva. Itse olisin hävittänyt koko kapistuksen, jos se olisi minulle jäänyt.
kävin pojan juuri hakemassa, niin eräs eskarikaveri ilmoitti tulevansa meille loppuviikosta - oli hienosti osannut itse kutsua itsensä :)
Vähemmän iloista oli kuulla, että toinen poika oli nimitellyt poikaani, kun olivat hävinneet pelissä. Juttelimme äsken asiasta pitkään ja joku kysyi olenko varma, ettei poikaani kiusata, niin kyllä minä siitä olen varma. Ryhmä on suht pieni ja hyvin on puututtu myös omani lausumiin tyhmyyksiin. Mutta varmastihan noiden toisten, toisiaan lähempänä asuvien, ryhmän "pomottajien" on helppo olla vain keskenään ja jättää loput pois leikeistä.
Pelipäivät siis meilläkin on. Ja esimerkiksi, jos on satuttanut sisartaan tai nimitellyt, menettää pelipäivän. Ja kyllähän se menetys on aina harmittanut, eihän se muuten olisi tehokas rangaistuskeinokaan, mutta ei se ylitsepääsemätöntä ole ollut ja on silti keksinyt muuta tekemistä ja ulkona tykkää kovasti leikkiä. Mutta toki pelaamista on mietittävä tarkemmin entisestään, ettei se ala hallitsemaan liikoja.
Täytyy nyt varovasti ehdotella sitä jaliskoulua ym. ja sopia tän kylään tulevan kaverin äidin kanssa, että voipi tulla useamminkin. Kiitoksia kaikille kommentoijille!
ap