Mt-ongelmainen äidiksi?

Heippa!



Ajattelin sinulle vastata, kun kirjoituksesi jotenkin kolahti. Kirjoituksesi perusteella vaikutat ihmiseltä jolla on sydän paikallaan, en toki tiedä minkätyyppinen sairautesi on ollut, mutta voisin kuvitella että saisit kyllä neuvoloista apua jos sairautesi sattuisi raskauden/synnytyksen myötä pahenemaan. Onhan se varsinainen hormoni myrsky ilman mitään mt-ongelmiakin. Olette miehesi kanssa varmasti miettineet asiaa monelta kantilta ja kuten sanoin kirrjoituksesi perusteella vaikutat vastuuntuntoiselta ihmiseltä. Mikäli käyt jossain " terapiassa" tai miksi niitä sanotaankin voisit sielläkin vauvahaaveistasi jutella. Mikäli teillä on vielä joku tukiverkosto niin en näe ongelmaa lapsen saannissa. Kaikilla ei tarvitse olla omakotitaloa ja kahta autoa pihassa.. päinvastoin lapset eivät muuta tarvitse kuin oman vanhemman elämään sitä normaalia arkea heidän kanssaan ja rakkautta yllinkyllin.. Toivon sydämestäni että haaveesi toteutuu ja sairautesi pysyy kurissa.. Kysy kuitenkin vielä ammatti ihmisten mielipide asiasta, koska tosiaan en tiedä minkätyyppinen sairautesi on..



tsemppiä ja oikein aurinkoista kesää sinulle ja miehellesi!!

Kuten edellinen kirjoittaja totesikin, vaikutat hyvin vastuuntuntoiselta ja järkevältä ihmiseltä. Jo se että julkisesti mietit asiaa on tosi urhoollista minusta. Arvelen että moni ns. terveempikin on vastuuntunnottomampi vanhempana kuin sinä. Lapsen saaminen on aika henk.koht. asia ja liikaa ei kannata miettiä mitä toiset ajattelee asiasta. Itsellänikään tuskin olisi ihanaa poikaa jos olisin jäänyt miettimään liikaa mitä muut ajattelevat..



Synnytys ja pikkuvauva-aika on rankkaa henkisesti jokaiselle äidille. Jos silloin huomaat ettet jaksa yksin niin kannattaa nopeasti hakea apua. Lykkyä lapsen saamiselle.

Jo vuosikausia olen sairastanut masennusta, joka on välillä parempi ja poissa, toisinaan taas päällä ja pahasti.

En nyt muista enää aikoja yläasteelta / amiksesta muuten, kun että henkistä pahaa oloa oli ja kävin nuorisopsykiatrian polilla juttelemassa, mutta mitään lääkitystä minulla ei tuolloin tainnut olla.

Keväällä -00 kävi muutos pahempaan suuntaan, ammattikoulussa oli viiminen vuosi menossa, oli päättötyö, työharjottelu ja samalla piti vielä ylioppilaaksi kirjoittaa. Vaarini menehtyi pitkällisen sairauden murtamana ja se herätti minussa varsin ristiriitaisia tunteita, jotka juontuvat lapsuuden tapahtumista. Epäonnistuin ylioppilaskirjoituksissa ja kaikki ikäänkuin romahti, olin hyvin yksinäinen, suunnittelin itsemurhaakin. Sitten eräs ystäväni, miespuoleinen, pelasti minut, puhumalla, kuuntelemalla ja välittämällä. Joskin tämä huolenkanto meni mielestäni pikkasen liian pitkälle, sillä hän oli parhaan ystäväni mies.. Kuitenkin jaksoin jatkaa elämääni eteenpäin, löysin työpaikan, joskaan en omalta alaltani ja sain talouteni järjestykseen, kaikki korvaukset nimittäin evättiin minulta, kun en päässytkään ylioppilaaksi ja minut katsottiin edelleen opiskelijaksi. Syksyllä pääsin sitten ylioppilaaksikin ja pian sen jälkeen tapasin mieheni työpaikalla. Suhteemee kehittyi nopeasti, muutimme pian yhteen ja syksyllä 01 ostimme asunnon. Ja sitten mentiin pohjalle ja kovaa. Elämässäni oli korjaantuneet kaikki asiat, jotka olivat vaivanneet, niin henkinen puoleni petti täysin. Olin kertakaikkisen masentunut, toivoin kuolemaa, en kuitenkaan jaksanut edes suunnitella itsaria. Mieheni ja äitini hoitivat minut lääkäriin ja sieltä sitten taas nuorisopsykiatrian polille. Sain lääkityksen, zoloftia ja aika äkkiä ison annoksen vielä.

Haaveilimme kuitenkin vauvasta, se täytti ajatukseni päivittäin. Tässä vaiheessa en pystynyt enää käymään töissäkään, työpaikalla oleva henkinen pahoinvointi aiheutti osaltaan romahdukseni. Pieniä pätkiä kävin kokeilemassa työntekoa, palasin kuitenkin aina saikulle, kunnes pomo kyllästyi ja käski olemaan tulematta enää. Omalla tavallaan se oli helpotus :) Sairaslomien myötä olo oli parantunut, lääkitys auttoi ja sitä oli tiputettu. Vauvahaaveista puhuttiin jokaisella terapiakäynnillä niin hoitajan kun lääkärin kanssa ja mieskin oli mukana joitakin kertoja. Tunsin olevani oravanpyörässä, minun olisi pitänyt parantua saadakseni vauva, mutta vauvankaipuu oli niin masentava ja lääkitystä piti jatkaa. Sitten lääkäri totesi, että lääkityksen hyöty on suurempi kuin haitta ja antoi meille luvan yrittää vauvaa. Vauva tärppäsikin melkein heti ja lopetin lääkityksen. Terapiaa jatkettiin kuitenkin vielä. Isäni sairastui vakavasti ja mummini kuoli, eli raskausaika ei ollut sen puoleenkaan henkisesti helppo. Menimme naimisiin mieheni kanssa hieman ennen tyttäremme syntymää 03. Vauvan kanssa meni loistavasti, elämä hymyili ja uskalsimme sitten yrittää toista lasta heti perään. Poika syntyi -04 ja sitten taas masennuin. Pääsin neuvolan lähetteellä mtt:n asiakkaaksi ja olen siellä nyt käynyt poikani syntymästä saakka. Lääkitys, sama zoloft aloitettiin tuolloin. Minulla on parempia kausia ja pahempia kausia, pääsääntöisesti syksy ja kevät ovat rankinta aikaa. Periaattessa jaksan lapsieni kanssa ihan hyvin, vaikka esikoinen onkin aika hankala tapaus. On myös hetkiä, jolloin en ole ollenkaan ylpeä itsestäni äitinä ja pelkäänkin, mitä vaikutuksia sillä on lapsiini tulevaisuudessa. Monesti kyllä mietin, että he ansaitsisivat hieman tasapainoisemman ihmisen äidikseen. Kaikesta huolimatta haaveilen vielä kolmannesta lapsesta :) Jos sellainen meille suodaan, isommat lapset lähtevät pariksi päiväksi viikossa tarhaan, enää en polta itseäni niin loppuun vauvanhoidossa, kun kävi kuopuksen kohdalla. Kaipaan myös hieman isompaa ikäeroa, vaikka nämä pienellä ikäerolla olevat ovatkin ihanasti toisiinsa kiinnikasvaneita :)

Mutta kyllä mt-ongelmaisestakin voi tulla äiti