mun elämä on sietämätöntä

Itsekin olin herkkä lapsi ja aina voimakkaasti reagoiva ja tunteva. Olen myös normaalista keskiluokkaisesta perheestä mistä ei puuttunut mitään. Olin toivottu prinsessa tyttö. Sehän tässä surettaa kun en pysty siihen mitä minulta odotettiin. =( Tuntuu että prinsessasta on tullut joku paholainen vaikken paha olekaan. Tämä on kamalaa. Minut kasvatettu kiltiksi aina. Nytkin itkettää. Myös samaaa ongelmaa rakkauteen heittäytymisessä. Etten uskalla olla sellainen kuin olen läheisteni kanssa, että pidättelen jotain.

Sinulla ei visiin ole huolta lapsista? Itsekin lihonut nyt vuoden aikana 10kg Olin ennen aina hoikka. Nyt tuntuu että nestettä kertynyt vartaloon. =( Ei ole aikaa kuntoilla kun aina lasten kanssa yksin.



ap

Ja ap:kin, oletteko tarkistaneet kaikki fyysiset syyt väsymykseen/masennukseen? Kilpirauhaset jne? Vai oletteko vaan varmoja että väsymys jne on henkistä?

viime syksynä. Lääkäri oli sitä mieltä ettei tarvii nyt tarkistaa.

Totuus on se ettei kukaan voi ennustaa masennusta. Itsellänikin vasta puhkesi 30v ikäisenä eli 3v sitten. Olen miettinyt myös projisointia, haluttiinko minulle tämä? Siis että minulle kasattiin paljon syyllisyyttä kaikesta, mies ja vanhemmat myös ystävät kaikonneet. Kaikki kyselivät yhteen aikaan minulta vaan kaikkia asioita ihan kuin tietäisin kaiken. Toimin kaikkien suodattimena.



ap

Itketti ja otti päähän kaikki. En tiedä onko mitään hyötyä. Yritin keskustella myös eron mahdollisuudesta ja lapsista mutta ei oikein viitsinyt keskustella. Mies on tunteeton pökkelö. Koko sen ajan kun puhuttiin niin pelasi tietokoneella.

Pahin on että suhteemme on täysin väljähtynyt eikä rahaa mihinkään yhteiseen kuten elokuviin tai syömään. Elämme kädestä suuhun. Todella hankalaa kuvitella tälläistä elämää 10v. Suurin ongelma myös että työpaikat eri kaupungissa ja 2 autoa välttämättömiä. Bensoihin menee jo kuusa yli 600euroa.



ap

jos vaikutan tunteettomalta, mutta menkää lenkille.

Onhan noita ongelmia täälläkin.



Vammaisen ja leukemiaa sairastavan poikani isä, ja ensimmäinen aviopuolisoni kuoli ammuttuaan aivonsa seinille, poikani ollessa 3v.



Uusi mies tuli seuraavana vuotena, mutta sillä on huume/maali-imppaus riippuvuus ja se pettää ja hakkaa minua jatkuvasti. On siis serkkuni tämä mies.



Omat jalat meni poikki kolarissa, ja 8kk aluilla ollut lapsikin meni liiskaksi samassa tärskyssä, tuli vaan verta ja luunpaloja vitusta auton lattialle. Vieläkin paikat kipeänä tästä, vaikka kipua ei pitäisi tuntea sillä olen halvaantunut.



Rahaa tosiaan ei ole ollut vuosiin, joten jouduin myymään taloni, persettäni ja munuaiseni venäjän mafialle, jotta saataisiin edes vähän puuroryynejä joita syyä, ja halkoja joilla pitää itsemme lämpiminä täällä sillan alla.



Mutta niin se vaan on että kaikki mikä ei tapa niin vahvistaa, olen Jumalalle kiitollinen siitä että on minulle tämän elämän suonut, yhtään hetkeä en vaihtaisi pois mistään hinnasta!!!

Onhan noita ongelmia täälläkin. Vammaisen ja leukemiaa sairastavan poikani isä, ja ensimmäinen aviopuolisoni kuoli ammuttuaan aivonsa seinille, poikani ollessa 3v. Uusi mies tuli seuraavana vuotena, mutta sillä on huume/maali-imppaus riippuvuus ja se pettää ja hakkaa minua jatkuvasti. On siis serkkuni tämä mies. Omat jalat meni poikki kolarissa, ja 8kk aluilla ollut lapsikin meni liiskaksi samassa tärskyssä, tuli vaan verta ja luunpaloja vitusta auton lattialle. Vieläkin paikat kipeänä tästä, vaikka kipua ei pitäisi tuntea sillä olen halvaantunut. Rahaa tosiaan ei ole ollut vuosiin, joten jouduin myymään taloni, persettäni ja munuaiseni venäjän mafialle, jotta saataisiin edes vähän puuroryynejä joita syyä, ja halkoja joilla pitää itsemme lämpiminä täällä sillan alla. Mutta niin se vaan on että kaikki mikä ei tapa niin vahvistaa, olen Jumalalle kiitollinen siitä että on minulle tämän elämän suonut, yhtään hetkeä en vaihtaisi pois mistään hinnasta!!!

Sillan alla ei ole nettiä

Ei oo paljon rahaa, lapset on vintiöitä, työssä pukkaa stressiä ja huonosti menee miehen kanssa. Mutta onpa vaan muuten kaikin puolin hyvä olo. Hmh..

ihan sama tilanne. Lisäksi vielä koulustressi. Mielenterveys on todella koetuksella. En jaksa muuta kun nukkua päivästä toiseen :(

Ehkä huominen on parempi. Suosittelen että kysyt neuvolasta mistä voi löytää fiksua keskusteluapua ja näin oivalluksia omaan elämäänsä. erilaisia tahoja on ja tosi hyviäkin. terv. toinen kärsinyt tyyppi

ihan sama tilanne. Lisäksi vielä koulustressi. Mielenterveys on todella koetuksella. En jaksa muuta kun nukkua päivästä toiseen :(

nukkuessa?

Meillä on samat huolet ja paljon lisää. En kyllä itse ennätä nukkua kun yritän pitää koko laivan pinnalla.

Koita jaksaa.

ja mielenterveys mennyt jo kun masennusdiagnoosi ja takana pitkä sairasloma. Olen vain loppu kun huomaan ettei miehestä ole vastuunkantajaksi missään ja minun tarvii kannatella koko perhettä. =(

Juttelemassa käyn, tosin siihen tulee nyt tauko. =(

En voi odottaa että tulisi parempaa olen odottanut ja aina joutuu pettymään. Mies mm. lupailee aina että saa töistä lisää rahaa mm. palkankorotuksen, osinkoja ym. Ei mitään tule. En tiedä kusettaako vaan. Tekee töitä todella paljon perheen kustannuksella. Olen aivan loppu taas ja ei jaksa tätä aina. =(



ap

ja mielenterveys mennyt jo kun masennusdiagnoosi ja takana pitkä sairasloma. Olen vain loppu kun huomaan ettei miehestä ole vastuunkantajaksi missään ja minun tarvii kannatella koko perhettä. =(

Juttelemassa käyn, tosin siihen tulee nyt tauko. =(

En voi odottaa että tulisi parempaa olen odottanut ja aina joutuu pettymään. Mies mm. lupailee aina että saa töistä lisää rahaa mm. palkankorotuksen, osinkoja ym. Ei mitään tule. En tiedä kusettaako vaan. Tekee töitä todella paljon perheen kustannuksella. Olen aivan loppu taas ja ei jaksa tätä aina. =(

ap

Huolettaa vaan tulevaisuus koko ajan että miten jaksan tätä. Mies ei tosiaan ota vastuuta mistään eikä ole läsnä ja ottaa omaa aikaa. En tiedä miten rahani riittävät yksin, kun ei nytkään riitä. Pelottaa että menee työkyky tai lapset otetaan pois. Koska he tärkeimpiä ja tekisin kaikkeni heidän eteen.



ap

Tiedän miltä susta tuntuu. Elämä on paskaa. Kukaan ei auta, aina pitää selvitä yksin. Jotkut yrittää auttaa, mutta ei ne oikein osaa. Toiset taas osais (ovat sen verran samanlaisia, että ymmärtäisivät), mut niit ei kiinnosta.



Mun mies taas yrittää jaksaa ja on ihana, mutta sen on vaikea joskus ymmärtää mua ja mun masennus kuluttaa senkin kohta loppuun. Tää on neljäs vuosi yliopistossa ja mun ois pakko valmistua kandiks nyt. En usko, että valmistun, mutta mies valaa toivoa. En kuitenkaan saa mitään tehtyä. Olen liian väsynyt, koko ajan. En jaksa tehdä läksyjä, elää, rakastaa enkä pitää hauskaa. Jos en laita herätyskelloa soimaan nukun helposti 16 tuntia. Ja aina en herää kelloonkaan. Äiti ei tiedä mitään ja valmistelee mielessään jo juhlia. Minua nolottaa se, millainen epäonnistuja olen, kun en vaan jaksa. Olen lihonut 20 kiloa, kun syön suruuni ja vihaan liikuntaa. Hengästyn portaissa. Ennen olin alipainoinen ja ulkonäkö kuvottaa, usein itken sitä, mitä teen itselleni, kun syön koko ajan. En tunnista kuvaani peilistä. Näytän aivan eri ihmiseltä. Olin ennen sisukas ihminen ja minulla itse asiassa ehkä syömishäiriö. Parannuin omin avuin. Minä vain kyllästyin niuhottamiseen ja painon tarkailuun. Painoin 36 kg alimmillaan ja olen n. 160cm eli sitä painoa todellakin lähti! Minulla on todella pienet luut, ja heiveröiset, senkin ansiosta paino oli noin pieni. Kun parannuin anoreksiasta, en vain enää jaksanut niuhottaa. Ajattelin, että mua ei kinnosta vittujakaan, miltä näytän ja kehitän luonnetta sen sijaan. Ja ruokahan on hyvää :D Mutta kyllä se joskus itkettää, miltä näytän. laihduttaminen tuntuu ylivoimaiselta nyt. Itse asiassa tunnen oloni onnettomammaksi kuin syömishäiriöisenä! Silloin mulla oli edes jotain, olin laiha, opiskelin ahkerasti ja menestyin. Meni lujaa. Nyt olen tappavan väsynyt. On vaikeaa käydä lenkillä, jos ei pysy edes hereillä. Psykiatreilla en jaksa enää juosta. Olen juossut ala-asteelta asti. Ei ne mua osaa auttaa, koska mua ei auta pelkkä puhuminen. Puhua olen kyllä saanut, puhuin äitini kanssa ongelmistani paljonkin, ihan kaikesta. Mutta kun muutin pois kotoa, en halunnut kuormittaa enää perhettäni, joka oli kärsinyt vuokseni liikaa, mm. itsemurhayrityksen. Nyt mieheni oli perheeni ja pelkään, että hän romahtaa. En näe muuta pakotietä kuin että tämä on vain kestettävä, jos haluaa elää. Joillain o piuhat luonnostaam sekaisin (ainakin välittäjäaineet ihan tieteellisestikin todistettuna :D) ja mulla kävi nyt niin paska tsägä, että ne on.



Olin aina hyvin herkkä, surumielinen lapsi, pelkäsin kaikkea ja itkin koko ajan. Kaikki kosketti tunteitani, hyvässä ja pahassa. Olin runotyttö, kirjoitin hyvin ja olin lahjakas. Se kaikki on kadonnut. Enää en ole herkkä, olen vain kylmä ja väsynyt. Nytkin nukuttaa tuhottomasti, en tiedä miten selviän huomenna luennolle. Läksyjäkin oli valtavasti, en ole edes vilkaissut niitä, koska ajatuskin ahdistaa.



Pitäisi hakea KELAN tukemaa kuntoutusta YTHS:n kautta, mutta arvatkäa mitä? En ole jaksanut... En kuitenkaan aio kuluttaa kauan veronmaksajien rahoja vaan pakotan itseni siihen. Luulisin, että se kaikki puurtaminen, jota pakonomaisesti tein lukiossa (tuntui että muuten tulee tyyliin maailmanloppu) vaikutti siten, etten halunnut enää koskaan joutua sellaiseen. Joten minusta tuli (samaan aikaan lääkkeet alkoivat vaikuttaa) laiska ja nautinnonhaluinen. En halunnut enää koskaan tuntea samaa tuskaa. Lääkkeet tekevät myös välinpitämättömäksi, mikään ei kiinnosta, mutta ei kyllä haittakaan. Ja nämä ovat hyvin lieviä lääkkeitä ja pienellä annostuksella. Luulisin, että mut viiraava pää reagoi herkästi välittäjäaineiden muutoksiin. Nyt olen kylmä, välinpitämätön ja väsynyt (lääkkeetkin väsyttää muuten, ja yksi niistä myös pitää hereillä yöt, ettei saa nukuttua, ihana yhdistelmä). Haluaisin lopettaa ne, mutten uskalla. Viimeksi aloin nähdä kaksoiskuvia ja neurologill asti mentiin aivosyöpää etsimään. Tuli kuitenkin siihen tulokseen, että sain erittäin harvinaisen sivuvaikutuksen. Kivaa.



Nyt en sitten uskalla lopettaa, kun pelkään kaksoiskuvia ja huimausta (mikä oli kamalaa) ja päänsärkyjä. Ja sitä että yritän itsemurhaa uudestaan. Vaikka tiedän pystyväni hillitsemään itseni ja etten koskaan tekisi sellaista perheelle, joka on pitänyt hyvää huolta ja tehnyt eteeni paljon ja enemmänkin. Sitä paitsi itsemurhayritys oli lääkkeiden aloituksen aikoihin ja lääkärit redusoivat tekoni täysin lääkkeen sivuvaikutukseksi. masennusläkkeet nostavat aktivaatiotasoa ja saavat siten tekemään asioita, joita haluaa, helpommin. Mutta kai se nyt herranjumala on vakavaa, että haluaa sellaista. Nojoo, se oli silloin se. Tunteeni eivät pahemmin kiinnostaneet eikä se, että minua todella sattui kun tein sen, ja pelotti enemmän kuin koskaan ennen. Olen aina pelännyt kuolemaa enemmän kuin mitään muuta.



Äiti halusi aina lapsia. Hän rakasti minua ja siskoani juuri sellaisina kuin olimme.



Perheessäni ei siis ole vikaa. Masennus voi tulla kelle tahansa. Itse uskon, että iso osa vakavasta masennuksesta, surumielisyydestä ja herkkydestä voi olla myös synnynnäistä ja luonteenpiirre. Olen kuitenkin vasta nuori ja tiedän selviäväni tästä, sillä olen selvinnyt pahemmastakin.

Harkitsen vakavasti lääkkeiden lopettamista. En halua minkään mömmön muuttavan persoonaani tylsempään suuntaan. Se ei ole sen arvoista, että muutun apaattiseksi ja väsyneeksi ja en jaksa yhtään sen enempää. Ennenkin olin onneton, mutta oli sentään itsekunnioitusta! Olin silloin tällöin tyytyväinenkin -koulusuorituksiin, itseeni ihmisenä, ulkonäköön, mutta nyt en ole tyytyväinen mihinkään. Olen aina ollut äärimmäisyyksien ihminen ja vihannut yli kaiken sitä, jos ei tapahdu mitään, on harmaata ja keskivertoa. Unelmoin palavista parisuhteista, tulisesta rakkaudesta ja kaikesta ihanasta, mutta välillämme on lähinnä kiintymystä. En edes tiedä, kykenenkö rakastamaan. Ainoa kokemus rakkaudesta on kauhea tuska ja pelko siitä, kun jää yksin. Tiedän sen oleva pelkuruutta ja että jos haluaa rakkautta, pitää uskaltaa lähestyä ihastuksen kohdetta, koska pelkoa menetyksestä kokevat aivan kaikki. Itseään toteuttava rohkea nykyihminen tekee mitä haluaa peloista välittämättä ja ottaa omansa, hakee rohkeasti omaa nautintoaa, milloin rakkaudesta, milloin huumeista, milloin viinasta. Tiedän kuvani nykyihmisestä olevan ehkä jonkun mielestä kieroutunut, mutta se on tuntemieni nuorten maailmankuva (anteeksi kaikille nuorille, joita se ei koske :D). He eivät ole ollenkaan stressaantuneita burn-out ylisuorittajia vaan enemmänkin vähät välittävät työstä, elleivät toteuta siinä itseään ja vapaa-ajalla lähinnä toteuttavat erilaisia mielihalujaan. Jokin kuitenkin vetää heissä minua puoleensa. Ehkä kateus siitä, että he pystyvät siihen, mihin mielellään pystyisin itsekin.



Lapsena olin sellainen, että uskalsin ottaa mitä halusin ja vannoin olevani aikuisenakin. En voi edes kuvailla kuinka syvältä on pettää lapsuuden minäni haave.