Millä perusteella päätitte lapsiluvun?? Syitä?

Nyt niitä on kolme. Vihaan, siis inhoan, raskaana olemista. Kuten sanoit, myös vauva-aika ja uhmaikä on raskasta. Kaikki nukuttamiset, yövalvomiset, rahanmeno, syömäänopettelut ja muut olisi taas kerran edessä. Silti haluan neljännen, koska mietin miten kivaa on sitten kun selviätn noista raskaista ekoista vuosista ja sitten on se "pinttymä" kasassa.

meillä on 1 lapsi emmekä pidä sisaruksia välttämättömyytenä.

vauvakuume=unelma jostain määrästä lapsia, ei jätä rauhaan , ennenkuin se saavutettu?

ja pienellä ikäerolla. Nyt minulla on kolme lasta ja pienellä ikäerolla. MUTTA kaikki ovat poikia ja haluaisin myös työtön. Olen miettinyt, että pitäisikö tehdä vielä yksi? Toisaalta nyt on tämä täydellinen lukumäärä, mutta ei neljäkään paha olisi :)



Minä olen aina halunnut ison perheen. Tarkoittaa, että lapsia pitää ehdottomasti olla enenmmän kuin 2. Kun minulla oli 2 lasta, niin tämä ei tuntunut vielä perheeltä. Nyt kolmella lapsella tuntuu, että meillä on PERHE :) Alunperin kolmea ajattelin hyvänä määränä, koska en kuitenkaan halunnut menettää kroppaani synnyttelelmällä 4, 5 tai 6 lasta. Kome tuntui mahdolliselta ajattelin jopa,e ttä kaksi synnyttäisin ja yhden adoptoisin. Se oli alkuperäinne suunnitelmani :)



No, mutta nyt minulla on noi kolme ja vielä mietin sitä neljättä... Sitä enempää ei missään nimessä!

Meillä oli jonkinlainen pinttymä kolmesta lapsesta, ja nyt lapsia on kolme. Luku tuntuu hyvältä emmekä enempää jaksaisikaan.



Joskus nuorena ja lapsettomana kuvittelin haluavani viisi lasta. Se pinttymä ei perustunut millään lailla todellisuuteen, mistä lie tullut.

yksi lapsi miehen edellisestä liitosta. Halusimme ehdottomasti kaksi lasta lisää pienehköllä ikäerolla. Siihen piti jäädä. Sit jostain kummasta tuli vielä ajatus tehdä yksi lapsi, ja niin tehtiin. Se on viimeisemme, eikä enää tee mieli tehdä lisää!

molemmat kaksilapsisesta perheestä ja se tuntuu hyvältä perhekoolta. Käytännön asioita; meillä ei ole kovin isoa taloa joten kolmas lapsi ei luontevasti mahtuisi tänne. Ikä alkaa tulla vastaan, joten en halua enää olla raskaana tai hoitaa vauvaa. Pääsee jo niin helpolla.

Yksi oli hieman liian vähän, kaksi juuri sopivasti. Meillä on tyttö ja poika, joten sitä toista sukupuoltakaan ei tarvitse haaveilla.



Minä mielelläni yrittäisin raskautta (jännää aikaa), raskaanakin olisi kiva olla (vaikka kärsin järkyttävästä pahoinvoinnista), synnytykset ovat olleet mahtavia, samoin vauva-aika ja hoitovapaavuodet.



Uhmaikiä, korvatulehduskierteitä ja jatkuvaa sairastelua en kaipaa. Päiväkotirumbasta on kivaa päästä kohta eroon. Rahaahan lapsiin menee kovasti. Erityisesti hoitovapaavuosien tulonmenetyksinä, mutta haluamme tuhlata lapsiimme todennäköisesti myös silloin kun he ovat nuoria aikuisia. Taloomme ei kätevästi mahdu kolmatta lasta.



Odotan kovasti aikaa, jolloin lapset eivät tarvitse koko ajan valvontaa ja voin keskittyä esim. jatko-opintoihin tai muihin omiin harrastuksiin. Isompien lasten kanssa on mukavaa harrastaa ja matkustaa (pikkulasten kanssa rankkaa).

kun sain kakkosen olin aivan onneni kukkuloilla, näin sen pitääkin mennä, kaksi lasta!



Sen jälkeen vaikka niitä lapsia tuli lisää ja lisää.. eí mikään tuntunut riittävän.



Olis pitänyt pysähtyä siihen kahteen.

0 lasta, molemmat tahoillaan aina haaveilleet nollasta lapsesta :)

0 lasta, molemmat tahoillaan aina haaveilleet nollasta lapsesta :)

No täällä on pähkähulluja keskusteluja ja samanikäistä porukkaa. Missä sitten pitäs pyöriä?

että lapsia pitää olla kaksi. Saimme yhden, ja yllätyksekseni perhe tuntuikin valmiilta, enkä olisi halunnut enempää. Mies kuitenkin halusi vielä toisen, eikä mulla varsinaisesti ollut sitä vastaankaan, joten nyt odotetaan sitä toista. Välillä kyllä mietityttää tulikohan tehtyä virhe. Entä jos se tunne yhden lapsen riittämisestä kertoi siitä, etten jaksakaan hoitaa kahta...



Kolmatta en missään tapauksessa halua, sekä tuon jaksamisasian että sen takia, että väestöräjähdys ahdistaa. Saa nähdä, muuttuuko mieli vielä jossain vaiheessa, mutta enpä usko.

ja kestokykymme äärirajoilla mennään :/

Sitten elämä opetti että niitä lapsia ei tehdä vaan saadaan. Meni vuosikausia ja sitten olin raskaana. Yllätys oli suuri kun raskauduin toisenkin kerran ja silloin tein päätöksen että tulkoon kolmonenkin jos on tullakseen. Muutama vuosi meni ja nyt kolmas tulossa. Kun raskautta oli vähän aikaa takana niin tuli vahva tunne että tässä se on, meidän perhe. Lisää EI tule.

tällä hetkellä meillä on 2 lasta eikä biologisia lapsia meille enempää tule. En halua tulla enää raskaaksi enkä hoitaa vastasyntynyttä. Olen ollut aina, siis jo ennen biologisten lasten syntymää, varma, että tulen adoptoimaan lapsen. Aiemmin kuvittelin, että en edes biologisia lapsia saa tai tule tekemään mutta elämä yllätti kahdesti. Haluaisin jossain vaiheessa parin vuoden päästä ryhtyä adoptioon jolloin perheemme tulisi "täydelliseksi" mutta mies empii. Jos hän ei halua ryhtyä adoptioon, tyydyn kohtalooni mutta ihan helppoa se ei tule olemaan. Kyllä toisaalta kahdessa lapsessakin on jo tarpeeksi huolta, työtä ja iloa. :)

Miehelle olisi riittänyt nämä meidän kaksi. Varsinkin kun ovat jo isoja 8v ja 6v. Ja elämä jo helppoa heidän kanssa.

Minulla taas iän karttuessa on tullut ajatus että neljä, viisikin voisi olla hyvä. Mutta kolme riittää.

Inhoan raskaana oloa. Tämä raskaus aika on ollut yhtä tuskaa. Vauva-aikaakaan en hirveästi odota mutta ihanaa saada kolmas lapsi. Lapset on ihania ja niin rakkaita. Vielä kuukausi niin minun ei tarvitse enää koskaan olla raskaana.

Ja mikä parasta, meille on tulossa tyttö, kahden pojan jälkeen.=) Kolme poikaakin olisi ollut ihanaa mutta nyt meille tulee sitten molempia.

Nyt kun kotosalla on kaksi, tuntuu, etten jaksaisi hoitaa useampia. Lisäksi asumme pk-seudulla eikä ole varaa isompaan asuntoon, nytkin jo kuristumme isoon asuntolainaan. Kolme lasta mahtuisi huonosti kotiimme, tämä on pienehkö jo kahdelle lapselle. Kolmen lapsen kanssa saisin myös heittää hyvästit uralleni, nytkin kahdesta pikkulapsesta huolehtiessa ura on todella heikoissa kantimissa. Rahatilannekaan ei ole hyvä. Enkä varmaan jaksaisi hoitaa enempiä lapsia, olen nykyisten kanssa heräillyt jo pian neljä vuotta, esikoinen herää edelleen useamman kerran yössä. Näyttää siltä, että meillä asuu jatkossakin vain kaksi lasta.

Meni pitkään että edes uskaltuduin äidiksi. Esikoinen oli suht helppo ja tietenkin hänelle haluttiin lekkikaveri, halusin kyllä käväistä töissä välillä. Toinen lapsi tuli 2vuoden ikäerolla. Silloin jo synytyssalissa mies kysyi, että koskas se kolmas tehdään? Itsellekin oli jotenkin selvää, että se kolmonenkin on tervetullut, mutta ei ihan heti. Kahden pienen kanssa oli kädet täynnä ja muutenkin pienten lasten kanssa olin töissä pari vuotta, joten siinä katosi kyllä vauvakuumeet. Mutta vaikka vauvakuumetta ei tullut, niin tuntui että jotain puuttuu perheestämme, jos ei sille kolmoselle anneta edes mahdollisuutta. Kiireisten vuosien jälkeen annoimme mahdollisuuden ja nyt meillä on ihana iltatähti. Toki sitä tässä miettii että pitäisikö hänellekin "tehdä kaveri", kun isommat lapset ovat hyviä leikkikavereita keskenään edelleen ja tämä pienimpänä jää yksin. Mutta järki sanoo tässä kohtaa että ei! Tässä kohtaa tajuaa jo sen, että nuo edellisetkin lapset täytyy kasvattaa aikuisiksi saakka. Minusta se pikkulapsivaihe on ihanin ja antoisin vaikka ehkä raskas onkin. Raskaudet ja synnytykset ovat olleet helppoja. Ja tuleehan se maailman ylikansoituskin mieleen ja se että minkälaiseen maailmaan sitä lapsia on tullut tehtyä. Ja yksi asia on myös se, että meillä on nyt kolme tervettä lasta, jos neljäs tulisi voisko olla myös terve. Itsellä myös sellainen sairaus joka saattaa tässä paheta vuosien myötä ja oma jaksaminen arvelluttaa.

Yksinkertaista.