Rauhalliset äidit joiden lapsi on tosi vilkas, väsyttekö koskaan?

älä ala pitämään lastasi "mustana lampaana".



Itse olen rauhallisesta perheestä. Siis äiti ja isä, sekä 4 sisarustani ovat kaikki hyvin rauhallisia. Kouluaikoinakin sisarukset menivät omaan huoneeseen tekemään läksyt ja sen jälkeen he lukivat kirjaa, piirsivät yms. yksin siihen saakka, kun menivät nukkumaan. Minä sitten olin saanu kaikien perheen jäsenten edestä vilkasta mielikuvitusta, temperamettia yms. En vain voinut olla yksin ja lukea jotain kirjaa. Minun piti saada taloo vähän elämää. En tykännyt siitä hiljaisuudesta ja rauhallisuudesta. Tahdoin, että joku jutteli kanssani ja eikä vain sanonut: mee muualle, mä haluun rauhassa lukee tätä kirjaa... Vaikka olin ihan täysin samanlainen kuin koulukaverini, en yhtään vilkkaampi, silti olin perheessä se raivostuttavin ihminen. Olin ylivilkas, jota vanhempani eivät voineet käsittää. Ja koen vieläkin, että olen ihan normaali, enkä se, mitä perheeni on koko ajan mulle sanonut (äitini mietti yhteen vaiheessa, että minulla on adh). Esimerkiksi jouluja en halua viettää perheeni kanssa. Ei ole mitään tylsempää, kun istuskella ja kuunnella joululauluja ja olla hiljaa. Jokainen tekee jotain yksin tuppisuuna. Ruokapöydässäkään ei jutella. Me käymme joulut aina mieheni kotona, jossa on sitä elämää. Voin sanoa, että teininä koin tämän kohtelun minua kohtaan tosi raskaana ja muutinkin pois kotoa heti peruskoulun jälkeen. Vanhempani ja sisarukseni ovat minulle rakkaita, mutta ovat vain minulle liian rauhallisia.

Toisaalta olen iloinen siitä, että lapsi on reipas.

...asustaa meilläkin. On myös luonteeltaan kärsimätön ja jatkuvaa seuraa kaipaava, yksin ei täällä siis oikein jakseta keskittyä mihinkään muuhun kuin jonkin sortin koheltamiseen. Yhdessä puuhastellen onneksi jaksaa pysähtyä jo leikkimään tai lukemaan.



Meillä myös poika on lähes jatkuvasti äänessä. Höpöttää, kiljuu, ähisee, huutaa, vaatii huomiota. Erityisesti tämä jatkuva meteli on asia, joka minua suht rauhallisena ihmisenä välillä korventaa ja kovasti. Kaipaan välillä suuresti esim. rauhallisia ruokahetkiä miehen kanssa, mutta eipä niitä hirveesti ole, paitsi myöhään illalla lapsen nukkuessa. Samoin välillä ärsyttää, kun rattaissakaan ei malteta istua hiljaa ja nätisti, vaan kokoajan vähintään suu käy. Vastaantulijoitakin huvittaa kun rattaissa on jonkin sortin show jatkuvasti päällä.



Muutenkin huomaan, että vilkkaus ja riehakkuus ovat lapsessani piirteitä, joita mun on toisinaan vaikea jaksaa. Äitiin takertuminen, itkuisuus jne. olivat mulle paljon helpompia sietää - niistäkin on kokemusta ekan vuoden osalta. Luulen, että lapsen arkuus ja herkkyys on mulle itselleni herkkänä ja rauhallisena ihmisenä jotenkin tutumpaa ja siksi jotain, johon osaan helpommin vastata. Sen sijaan riehakkuuden ja vilkkauden kanssa huomaan, että olen monesti ymmälläni, kuinka siihen kulloinkin suhtautuisin - innostuako lapsen kanssa, rauhoitellako, komentaako vai mitä... Ilmeisesti olen keskittynyt aika paljon tuohon rauhoitteluun ja rauhallisempien leikkien suosimiseen, koska meillä selkeesti poika nykyisin haluaa isää kaveriksi riehakkaisiin leikkeihin.



Joka tapauksessa, kyllä täälläkin siis monesti väsytään lapsen vilkkauteen. Ja lisäksi koen vähän kiusalliseksi ja rasittavaksi, kun esim. perhekerhoissa ja kyläilyreissuilla joudutaan jatkuvasti huomion kohteeksi lapsen vilkkauden ja "tempauksien" vuoksi. Välillä oon kateellinen äideille, joiden lapset vaan olla möllöttää ja tarkkailee muita, mutta niinkun sanoit, onhan näissä vilkkaissa vilperteissä myös hirveesti ihania puolia. Ja ainakin meidän poika on tosi taitava tosi monissa asioissa, kun koko valveillaoloaika harjotellaan taitoja "satanen lasissa".



Jaksamisia!

tarvitsen rauhaa ja yksinoloa joka päivä. Muuten en pysy tolkuissani.



4