Miten jotkut kokee lasten kanssa olon niin stressaavaksi?

Vaihdapa viikonlopuksi paikkaa paljon sairastelevan allergisen vauvan äidin kanssa ja tule sitten kysymään.

Nyt molemmat päikkäreillä, olen katsellut Frasieriä, juonut kahvia ja surffannut netissä. Aamulla ulkoiltiin ihanassa auringon paisteessa. Eilen otin päikkärit minäkin, tuhiseva 1-vuotias kainalossa, ja ajattelin ettei mitään parempaa voi maailmassa olla, kuin oma koti, perhe ja touhuilu yhdessä. Ihan mahtavaa!!



Ja täällä puhuu nainen, joka ei koskaan tykännyt lapsista, ajatteli aina menevänsä töihin heti kun mahdollinen äitiysloma loppuu ja kauhisteli, miten kukaan hullu synnyttää! Ja kaikki on ollut niin hienoa, että nyt naurattaa miten lapsellinen sitä onkaan ollut...

Siinä ero. Lapsissa ja heidän temperamentissaan on ihan älyttömästi eroja. Jotkut mekastaa ja melskaa ja kommunikoi lähinnä huutamalla koko ajan, jatkuvaa nahistelua ja tappelua, melua niin että korvissa soi. Ei ikinä meille. Riittää kun sitä kaaosta seuraa ystävien luona silloin tällöin, meille riittää pienempikin perhe ja kaikki ovat tyytyväisiä :)



T. Hiljaisuuden ystävä, joka myös rakastaa olla lapsensa kanssa kotona :)

oman lapsen kanssa pystyy olemaan ihan hyvin mutta esimerkiksi hänen kaverinsa on niin mahdoton, että oikeasti tuntuu että pää räjähtää jos pitää tuntikin katsella sitä. Ei ihme että ovat usein työntämässä häntä kaverin luokse.

vauva ja terve, normaalisti kehittynyt eskarilainen joka pystyy touhuilemaan omiaan kavereiden kanssa en voisi kuvitellakaan että tuntisin arkea pätkääkään stressaavaksi.



Nyt kun tuo eskarilainen on kehitysvammainen ja kaikessa avustettava ja jatkuvasti valvottava pyörätuolilla liikkuva kaveri ja keskimmäinen erityislapsi omalla tavallaan, siihen päälle vuava niin välillä meillä on stressaavaa. Tosin vuava itsessään ei ole koskaan ollut millään lailla väsyttävä tai raskas hoidettava, mutta kun on nuo vaativat isommat lapset mukana niin sitä tuntee välillä avuttomuutta ja kädettömyyttä kun ei pysty olemaan nuorimmalle sellainen äiti kuin haluaisi.



Yleensä kuitenkin arki pyörii ihan normaalisti ilman isompia ongelmia. En koe tätä liian stressaavaksi tai ahdistavaksi vaan ihan tavalliseksi elämäksi.



Sanoisin että paljon riippuu niistä lapsista, omista odotuksista ja asenteesta sekä kaikesta muuta mitä elämässä tapahtuu. Stressiä voi aiheuttaa niin monet muutkin elämäntilanteet ja se helposti heijastuu siihen ettei meinaa jaksaa normaalia arkea lasten kanssa vaikka lapset itsessään olisivatkin helppoja.

Mä oon nyt pari päivää nauttinu lasteni kanssa olosta, koska mies vihdoin älysi mun olemuksen johtuvan sairaalloisesta univelasta. ja nyt oon saanut nukuttua niin tuntuu elämäki jo paljon paremmalta... lapset koht kolme ja 6kk

Eli pointtina juuri tuo lapsen temperamentti.

Meillä esikoinen 1v 8kk on todella temperamenttinen tapaus, joka näyttää tunteensa todella todella suurieleisesti olivat ne sitten hyviä tai huonoja :)

Eli ääntä ja vilskettä riittää niin paljon, että näihin aikoihin olen todella tyytyväinen, kun saan hänet hetkeksi päikkäreille ja taloon laskeutuu hiljaisuus.

Aamu alkaa aina hyvällä tuulella, mutta sitten hiljalleen tunnelma kiristyy ja stressitaso nousee mitä pidemmälle päivä etenee. Nyt hetken hiljaisuuden aikana, kun kuopus nukkuu myös, saa korvat levätä ja stressihormonit laskee normaalitasolle :) Sitten taas jaksaa!

minä kyllä pidän lasten kanssa olemisesta, eikä haittaa, että tämä on välillä rankkaakin. Mutta väitän, että 90%naisista ei jaksaisi tätä minun arkeani. Minulla on 3 pientä poikaa. Nahistelevat, painivat, huutavat, riehuvat jatkuvasti. Pienin on huono nukkumaan ja valvottaa öisin. Olen aika väsynyt. Mielellänni olisin minäkin ottanut sekaan edes yhden rauhallisen :) mutta näillä mennään mitä saadaan! Ja nautin silti.

En halua ilkeillä, mutta mahdollisesti itsekin saatat jossain vaiheessa alkaa niin tuntemaan. Se normaali arki ei enää oikein toimi, ei aina jaksa vain sitä samaa olemista.



Itse jaksoin 4-vuotta oikein hyvin..sitten alko tökkimään. Ja tuli huono äiti-fiilis kun ei enää jaksanut touhuta ja vain olla omien lapsien kanssa. Olin henkisesti hyvin väsynyt ja ehkä jopa masentunut. Mulla autto että hankin mieleisen opiskelupaikan, jossa käyn muutamana päivänä viikossa ja jaksan taas sen arjen oikein hyvin.



Mä luulen että ne äidit jotka ei jaksa, ovat unohtaneet siellä arjen keskellä sen oman hyvinvointinsa. Kun siihen vähänkään panostaa jaksaa taas oikein hyvin.



Olen ilkeä kun sanon että sinulla ei ole myötäelämisen taitoa.

Lapsissa on kuitenkin eroja. Osaa meidänkin eskarilainen leikkiä ulkona kavereidensa kanssa sillon kun uhmaikäinen ja vauva ovat päikkäreillä, sillon on rauhallista.



Tosin joskus se ulkoilevien poikien välien selvittely keskeyttää sen rauhallisuuden. Yhdellä kaveruksista on ADHD ja toinen on muuten vaan epäsosiaalinen tapaus.

Sitten kun vanhin pojistaa päättää tulla sisälle ja uhmis sekä vauva herää on kaaos valmis.

Kaksi vanhinta vinguttaa ja kiusaa toisiaan. Huutaminen on ainoa kommunikoinnin muoto.

Vauva on ollut alusta asti hyvin äitiriippuvainen, enkä pääse edes vessaa ettei takaani kuulu korvia huumaava kirkuminen.



JOo, se ei ole ne lapset kun stressaa vaan se kauhea meteli.

Ei minuakaan tressaisi jos olisin kuuro.

Minusta meidän kahden ekan ikäero on hyvä 1v9kk, ovat leikkineet yhdessä ja puuhailleet, mutta kyllä niitä riitojakin on ollut ja stressiäkin joskus. Silti en vaihtaisi, sillä kun olivat pienempiä oli ihana kattoa kun yhdessä kirmasivat ulkona mm. Mutta nyt kun meillä on 2 muutakin lasta, joista nuorin vauva, niin ei ole niin stressiä. On ihanaa, kun vauva puuhaa perheen keskellä omiaan, isommat leikkii, tai puuhaa tietokoneen ääressä. Hyvällä tuulella enimmäkseen.

Kun on 24/7 kaksin todella vilkkaan taaperon kanssa, jota joutuu KOKO ajan vahtimaan tai joka ei tosiaan viihdy YHTÄÄN yksin omissa hommissaan, niin kyllä se alkaa olla rankkaa.



Voin vain haaveilla jostain kirjan lukemisesta tai kahvikupin juomisesta rauhassa. Paitsi näin päiväunien aikaan, jolloin itsekin olen yleensä niin horteessa, että en pysty mihinkään.

Meille on siunaantunut kolme ihanaa ja äärettömän eloisaa lasta. Kaikilla on hyvät keuhkot, kantava ääni, raikuva nauru ja riipivä huuto. Sekä mielikuvitusta muille jakaa.



Päivät kuluvat sinänsä mukavasti, lapset leikkivät paljon keskenään ja riitaa on harvoin, mutta se melu mikä heistä lähtee! Sitä en ole vuosien työlläkään saanut varmaan desibeliäkään alemmas. Kaikesta, mitä he tekevät syntyy meteliä ja pää meinaa räjähtää, jos ollaan koko päivä keskenämme, enkä voi tunniksi lähteä johonkin hiljaisuuteen ja rauhaan.



Niin, ja itse olen kaiken lisäksi ääniyliherkkä :-/

Tuollaista mulle ei ole tapahtunut juuri koskaan, lapseni ovat vaatineet aina huomiota (puhumattakaan allergioista ja sairastelusta). Lasten kasvaessa toki on rennompaa.

Ja kaikki lapsethan on samanlaisia. =)

Vauva lepäilee pinniksessä, keskimmäinen rakentelee legoja ja ekaluokkalainen on synttäreillä (ja mies töissä). Ja mäkin juon kahvia ja nautiskelen elämästä. Kun vauveli huutelee, alan imettää ja katselen vaikka itse jonkun ohjelman digiboxilta tai lueskelen lehteä / kirjaa. Leppoisaa arkea meilläkin.

meiltä löytyy kaksi äänekästä ja vilkasta leikki-ikäistä. Ei ole hiljaista ja koko ajan on leikit ja sähläykset päällä. Ei ne lapset stressaa, vaan se meteli... Meillä paras hetki (äidin kannalta) lasten kanssa on arki-iltapäivä, kun tullaan hoidosta ja töistä kotiin, lapset pamahtaa omaan huoneeseen leikkimään ja antavat äidille iltapäiväkahvin rauhassa - mikä ansaittu 10min :)

etteivät lapset ole koskaan sairastelleet, ei ole allergioita, vatsavaivoja tai mitään koliikkeja. Olen aina täysimettänyt lapsia ja tosiaan ottanut rennosti. Koti saa olla sotkuinen - se on vain kodikasta.

etten tykkää lapsista. En viihdy lasten kanssa, enkä tykkää hoitaa ja passata ketään.

Täällä tapellaan ja känistään. Lapset 11v, 10v ja 6v. Eskarilaisella on uhmaa ja kiukuttelee lähes joka asiasta ja ärsyttää sisaruksiaan. Onneks huomenna on maanatai ja talossa on taas hiljaista.