On täällä muita +30v naisia jotka olette sinkkuja ja

olen parikymppinen ja lapset ja mies hankittu..



elämä tuo tullessaan yllätyksiä.



en usko tuohon, että joku löytää sen täydellisen isän omille lapsilleen..fakta on vaan et monet miehet ei vaan tajuu lastenhoito hommista ne on akkojen juttuja.



neukkatätiki sano ekaa oottaessa, et monilla pareilla tulee karsee kriisi siin vaiheessa ku ne on ensin ollu 10v yhdessä ja sit kuvioihin tuleeki vauva...



mä oon tosi tyytyväinen et mul kävi tällänen "vahinko" koska pelottais kyl toi juttu et sit huomaa olevansa vanha eikä oo ees miestä..

tiedän kyllä monia jotka on samassa tilanteessa.

Olin 10 vuotta miehen kanssa, joka sitten paljastui petturiksi. Hän tosin haluaisi jatkaa...vaikka erottiin vuosi sitten. Ja oikeasti mietin jatkamista, ihan vain koska en halua olla yksin ja koska haluaisin lapsen. Eipä ole tullut juuri muitakaan tarjokkaita viimeisen vuoden aikana.



Tähän asti mennyt suht ok, mutta nyt parina viime vuotena on alkanut tulla paniikki. Johtuen siitä, että aiemmin mulla oli vain 2 kaveria, joilla oli jo lapsia. Nyt yhtäkkiä parin vuoden sisällä kaikki mahdolliset kaverit ja samanikäiset sukulaiset alkaneet tehdä lapsia.



Todella ulkopuolinen olo. :(



Niillä ystävillä, joilla ei lapsia vielä ole, ei myöskään ole miestä. Ja näitäkin on jonkin verran. Tuntuu, että kaikille naisille ei vaan sitä miestä löydy.



Olen itse akateemisesti koulutettu, suht hyvin toimeen tuleva, elämäniloinen ihminen. Minulla on noita hyviä ystäviä, hauskoja harrastuksia, velaton asunto ja auto. Elämä muuten ihan ok. Vain se kunnon mies puuttuu.



Tuntuu, että kaikki omanikäiset miehet on joko jo hankkineet lapsia ja toisella kierroksella - enkä halua sotkeutua uusperhekuvioihin - tai sitten ihan toivottomia tapauksia (ei työtä, ei tämän ikäisenä mitään hankittu, ei ystäviä, jne) tai sitten sellaisia kiiltokuvaprinssejä, jotka etsii prinsessaa, ei tavallista naista.



Olen oikeasti harkinnut, että varaan ajan joltain sellaiselta amerikkalaiselta klinikalta, jossa voi hankkiutua raskaaksi. Mutta olisihan se kiva, että lapsella olisi isäkin.



Mitä pitäisi tehdä?

Olen juuri itsekkin eronnut reilu vuosi sitten ja olimme mieheni kanssa 11vuotta yhdessä. Jätin mieheni ja olen kanssa ruvennut harkitsemaan että pitäisikö palata yhteen. Itsellä mukava koti, työ ja elämä ihan ok. Mutta se lapsi puuttuu ja tuntuu siltä että tähän ikään ehtineenä on mahdotonta löytää sitä uutta miestä ja saada lapsi hänen kanssaan. Pitäisihän sitä ensin ehtiä seurustella muutama vuosi ennen lasta ja kun sellaiseen ei aikaan enää ole. Minulla on yksi mies ystävänä joka on tarjoutunut tekemään minut raskaaksi..mutta se kyllä pistää miettimään että menisikö siinä kaverisuhde ihan pilalle..ja hän haluaisi hoitaa isän roolia sitten lapselle. Tiedän että hän on luotettava, ja muutenkin hyvin koulutettu tms. hyvä paketti sinäänsä mutta ei tunnu silti ihan oikealta ratkaisulta..ap

Täälläkin yksi, ikää 30+. Miehen puute ei niinkään ahdista mutta se ahdistaa, että ikää tulee koko ajan lisää ja se että en ehkä saakaan koskaan lapsia. Minäkin olen vakavasti harkinnut lapsen hankkimista yksin, se onnistuu muuten ihan täällä Suomessakin yksityisillä klinikoilla, ei tarvitse matkustaa Amerikkaan asti. :D

olen parikymppinen ja lapset ja mies hankittu..

elämä tuo tullessaan yllätyksiä.

en usko tuohon, että joku löytää sen täydellisen isän omille lapsilleen..fakta on vaan et monet miehet ei vaan tajuu lastenhoito hommista ne on akkojen juttuja.

neukkatätiki sano ekaa oottaessa, et monilla pareilla tulee karsee kriisi siin vaiheessa ku ne on ensin ollu 10v yhdessä ja sit kuvioihin tuleeki vauva...

mä oon tosi tyytyväinen et mul kävi tällänen "vahinko" koska pelottais kyl toi juttu et sit huomaa olevansa vanha eikä oo ees miestä..

tiedän kyllä monia jotka on samassa tilanteessa.

Aika mielenkiintoinen keskustelu täällä. Itse olen yli kolmekymppinen mies, hyvin koulutettu, hyvissä hommissa, ihan tavallinen mies. Nautin perhe-elämästä, ihan tavallisista asioista. Tykkään matkustella ja pidän itsestäni huolta.



Vuosi sitten puoliso lähti työpaikkaromanssin perään. Kaksi pientä lasta minulla on tuosta liitosta ja nyt tuntuu, että tavallisia vapaita, perusnättejä, tervejärkisiä naisia ei sitten mistään löydy.



En etsi mitään kiiltokuvaprinsessaa. Ja siinä mielessä huvittaa lukea noista peloista, "uusioperhekuvioista". Se on vaan tätä päivää. Tervetuloa uuteen arvomaailmaan - siihen minäkin olen opettelemassa :-)

Paitsi että olen jo 37 vuotta ja nyt alkaa olla jo toivo lapsista ohi, kun ei sitä puolisoa vieläkään ole eikä sitä heti voi lapsia alkaa vääntää jos jonkun tapaisikin... Olen jo paljolti surutyöni tehnyt sen suhteen että lapset jäi sitten saamatta, tuossa 35 paikkeilla otti tosi koville kyllä.



Näin on minulle käynyt koska on ollut jonkinlaista epäonnea parisuhteissa. 25-vuotiaana tapasin ensimmäisen vakavan seurustelukumppanin, josta sitten viiden vuoden jälkeen erosin kun herra halusi aina vaan jatkaa villiä (ja kosteaa) poikamieselämää ja jopa yhteenmuutto, saati lapset, oli hänestä ahdistavia ajatuksia. Pari vuotta tuon suhteen jälkeen tapasin miehen, rakastuin todella, mutta mies osoittautui vakavasti mielenterveysongelmaiseksi, jopa vaaralliseksi. Pari vuotta roikuin silti umpirakastuneena suhteessa uskoen ihmeeseen. Lopulta homma päättyi vakavaan pahoinpitelyyn harhapäissään (mies paranoidi skitsofreenikko, alkoi uskoa että olen noita ja pimeiden henkivaltojen hallussa) ja sitä kautta eroon. Siitä asti olen ollut yksin, jotain nettideittikuvioita kokeillut mutta tavannut lähinnä tosi outoja tyyppejä, alkoholisteja ja semmoisia jotka odottavat jotain missiä.

Oma lupa, oma tupa, itsenäisen naisen valinta.



Nyt 10 vuotta myöhemmin löysin prinssini. Ja onni kukoistaa. Yhteen emme kuitenkaan aio muuttaa! Rinnakkaiseloa kuitenkin!



Emansipoitukaa naiset rakkaat ja tehkää mitä haluatte, älkääkä kysykö lupia.

Mä olen pian 32, lapseton sinkku. Halusin lapsia monta, mutta aiemmat miesviritelmät eivät olleet kanssani samaa mieltä. Nyt olen hyväksynyt ajatuksen siitä, että lapsia ei ehkä tule. Eipä näytä tulevan miestäkään. Mutta ei kaikkien tarvitse lapsia vääntää. Jos elämä on tyhjää, niin on vain surullista, että lapsi täyttää tyhjiön.

Minä löysin aviomieheni vasta 38-vuotiaana ja nyt ollaan oltu naimisissa kohta 10 vuotta ja meillä on 8-vuotias tytär. Itsekin mietin tuota lapsen tekimistä yksin, mutta nin jälkeenpäin ajatellen, se olisi ollut todella raskasta, kun kahdestaankin vaativan vauvan kanssa elo tuntui välillä vaikealta. Ja kun näen miten tärkeä isä on tytölle, olen ikionnellinen, että jaksoin vain toivoa ja etsiä hyvää ja kunnollista aviomiestä.

Oma lupa, oma tupa, itsenäisen naisen valinta. Nyt 10 vuotta myöhemmin löysin prinssini. Ja onni kukoistaa. Yhteen emme kuitenkaan aio muuttaa! Rinnakkaiseloa kuitenkin! Emansipoitukaa naiset rakkaat ja tehkää mitä haluatte, älkääkä kysykö lupia.

Tuntuu niin kovin raskaalta minusta tuo ajatus. Olen vaativassa asiantuntijatyössä, ja pelottaa miten pärjäisin yksin sen JA lapsen yksinhuoltajuuden kanssa. Entä jos lapsi ei olekaan 100% terve, miten jaksan sitten? No pakon edessä tottakai jaksaa, voihan se mies jättää tai vaikka kuolla jos sellainen onkin, mutta en kyllä oikein tietentahtoen halua saattaa itseäni tilanteeseen jossa olen pienen lapsen työssäkäyvä sinkkuäiti...

Eipä näytä tulevan miestäkään. Mutta ei kaikkien tarvitse lapsia vääntää. Jos elämä on tyhjää, niin on vain surullista, että lapsi täyttää tyhjiön.

Minä en noita tyhjiöpuheita ihan ymmärrä. Elämähän on aina olemukseltaan tyhjää ja itse kukin saa sen täyttää halunsa mukaan. Kuka täyttää sen milläkin, jokainen tavoittelee elämässä oman mielensä mukaisia asioita. Minusta ei ole mitenkään epäilyttävämpää että suurin haave elämässä on perhe ja lapset kuin että se on joku muu. Itse asiassa biologisesti tuo lienee kaikkein luonnollisin halu ihmiselle. Kuten muidenkin suurten haaveiden, myös tuon haaveen täyttyminen ei ole aina itsestäänselvää.

Toki on viisautta sekin, että jos kerran ei millään onnistu, niin sitten surra surunsa ja jatkaa eteenpäin muulta pohjalta. Mutta luovuttaa ei kannata ennen kuin ihan oikeasti on liian myöhäistä eikä toivoa ole! Itse olin 35-vuotiaana varma että ei enää tämän jälkeen lapsia, mutta 37-vuotiaana tuntuu että ihan hyvin voisin tehdä niin kauan kuin niitä vielä luonnonkeinoin voi saada.

Eipä näytä tulevan miestäkään. Mutta ei kaikkien tarvitse lapsia vääntää. Jos elämä on tyhjää, niin on vain surullista, että lapsi täyttää tyhjiön.

Minä en noita tyhjiöpuheita ihan ymmärrä. Elämähän on aina olemukseltaan tyhjää ja itse kukin saa sen täyttää halunsa mukaan. Kuka täyttää sen milläkin, jokainen tavoittelee elämässä oman mielensä mukaisia asioita. Minusta ei ole mitenkään epäilyttävämpää että suurin haave elämässä on perhe ja lapset kuin että se on joku muu. Itse asiassa biologisesti tuo lienee kaikkein luonnollisin halu ihmiselle. Kuten muidenkin suurten haaveiden, myös tuon haaveen täyttyminen ei ole aina itsestäänselvää.

Ei mun elämäni ole tyhjää, vaikken ole sitä juuri millään täyttänytkään. On valheellista alkaa etsiä elämälleen tarkoitusta toisesta ihmisestä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun lapset lentää pesästä, huomaa tämän.

t.10

Täällä kans 30+ sinkkunainen. Jonkun aiemman vastanneen määritelmän mukaan "aivan toivoton", eli ei työtä eikä omaisuutta.



Opiskelin lukion jälkeen amk-tutkinnon, tein hetken hätäisesti koulutustani vastaavaa duunia, turhauduin ja nyt viimeistelen yliopistotutkintoa.



Opiskelukuvioissa ei miehiin törmää, humanistinen ala on kovin naisvaltainen ja muutamat miehet siellä noin kymmenen vuotta minua nuorempia. Harrastuksissa käy myös miehiä, mutta taidan itse olla vanhimpia naisia siellä - ei erityinen valtti tässä "pelissä".



Opinnot tuovat sisältöä elämään tällä hetkellä. Kohta edessä on kuitenkin hyppy tuntemattomaan, eli työelämään.



Mistä sitten löytyisi se kumppani, jolla olisi suht samanlaiset odotukset elämältään? Baarit ovat parikymppisten temmellyskenttä, netissä olen kohdannut lähinnä pervoja. Kuulostaisi hurjalta alkaa jo "tehdä surutyötä" ja luopua lapsihaaveista...

31v mittarissa ja biologinen kello on tikittänyt jo vuosia. Pari vuotta sitten erosin pitkästä parisuhteesta osittain sen takia, että mies ei halunnut lapsia ja itselläni oli kamala vauvakuume (no, oli siinä muitakin syitä). En haluaisi alkaa mihinkään "järkisuhteeseen" vain sen takia, että saisin lapsen, mutta eipä tässä enää nuorene ja aika kuluu... Mulle ehkä jopa paras vaihtoehto olisi, jos olisi sellainen ystävämies, jonka kanssa voisi tehdä lapsen ilman parisuhdetta kuitenkin niin, että mies olisi mukana lapsen elämässä.

Jos haluat "ahaa" elämyksen, mikset saa sitä miestä, youtube: "Kevin Samuels". Sieltä saat vastaukset, mikset kelpaa tai miksei sinulle kukaan kelpaa. Mutta muista, totuus tekee aina kipeää ja vain fiksut pystyvät käsittelemään sen. Mutta hei, sinähän olet akateeminen.