onko kellään tilannetta, jossa toinen lapsi on sielunkumppani ja toinen ei?

mutta toinen lapseni on kivempi... kuin toinen, joka muistuttaa ärsyttävän paljon itseäni :)

sielunkumppani ja sellainen, että tultaisiin täydellisesti juttuun vaikkei hän olisi oma lapseni.



Kuopus on taas vastaavasti miehen sielunkumppani.

Ihan konkreettisesti, siis.

Mä pidän koko termiä vähän Harlekiini-mössönä, vähän niinkuin "ihonalainen". Mutta se, että lapsi olisi joku aikuisen sielunkumppani on mun mielestä AIVAN kummallista, suorastaan epäilyttävää. Symbioottiset suhteet vanhempien ja lasten välillä on haitallisia lapsille.

joskin lapseni ovat niin pieniä että voi olla vaikea vielä sanoa mihin tämä tulee menemään.



Toinen on ihan kuin minä, toinen on ihan erilainen kuin kukaan tuntemani ihminen. Ei muistuta miestänikään yhtään. Tämän jälkimmäisen rakastaminen on minulle luontevaa kuin hengittäminen, ensinmainittua rakastan vähemmän ehdottomasti. Rakastan häntä koska hän on lapseni, rakastan häntä koska hän on hauska ja älykäs ja rohkea. Mahtava lapsi. Mutta sitä toista rakastan itsestäänselvämmin, vaistomaisemmin. En luettele mielessäni syitä miksi hän on niin ihana, tunnen vain kaikennielevää rakkautta kun katson häntä.



Voi olla että puhun nyt asiasta josta en ymmärrä yhtään mitään (koska en oikeasti tiedäkään tästä yhtään mitään!), mutta mulle tulee mieleen että ehkä kehitysvammaisten lasten vanhemmat tuntevat lastaan kohtaan tätä samaa ehdotonta rakkaudentunnetta kuin minä muuten vain oman persoonani kannalta vieraan tuntuista lastani kohtaan. Tuttua rupeaa arvottamaan, vierasta ei "tarvitse"?

Jotenkin puistattaa ajatuskin mitä kaikkea odotuksia ja vaatimuksia joillain lapsia kohtaan voi olla.

"sielunkumppani " on yleensä naiselle se läheisin naisystävä jonka kans ollaan samalla aaltopituudella.

Jotenkin puistattaa ajatuskin mitä kaikkea odotuksia ja vaatimuksia joillain lapsia kohtaan voi olla.

"sielunkumppani " on yleensä naiselle se läheisin naisystävä jonka kans ollaan samalla aaltopituudella.

Näin minäkin ajattelen. Kuulostaa jotenkin vääristyneeltä perhekuviolta tuommoinen sielunkumppanuus lapseen! Sielunkumppanuus on parhaimmillaan puolisoon, ei lapseen...

Symbioottiset suhteet vanhempien ja lasten välillä on haitallisia lapsille.

äitiinsä ainakin 3 ekaa vuotta...ihan ilman sielunkumppanuutta. ap

Jotenkin puistattaa ajatuskin mitä kaikkea odotuksia ja vaatimuksia joillain lapsia kohtaan voi olla.

"sielunkumppani " on yleensä naiselle se läheisin naisystävä jonka kans ollaan samalla aaltopituudella.

hän vain on...ap

lapsen kohdalta puhuttaessa vain kuulostaa melko perverssiltä.