Yksin, yksinäinen, sinkku? Mikä?

Tajusin tässä tänään että taas tulee vietettyä kesä yksin. 1,5 vuotta olen asunut omillani kun miehen kanssa erottiin. 8 ja 5 vuotiaat lapset täyttää elämän.

Jos mä tapaan jonkun, alkaa heti ahdistaa. En halua sopia aikatauluja, joustaa, tehdä mieliksi. Mun on vaikea sopia etukäteen, että "nähdään perjantaina". Kun se perjantai tulee, laitan vain viestin, että olen kipeä. HALUAISIN kuitekin toisen aikuisen tähän elämään. Mutta entäs jos musta ei ole enää siihen?

Olen tavannut muutamia ihmisiä. Se on se kuukausi niin olen löytänyt kaikki syyt niistä, miksi hommasta ei tulisi mitään. Ihan naurettaviakin syitä. Ikäänkuin etsisin juuri niitä "ongelmakohtia", mihin "tiedän" suhteen JOSKUS loppuvan. Mikä vittu mua vaivaa?

Entisen aviomiehen kanssa oltiin kuin en oltaiskaan. Mitään ei tehty yhdessä. Lasten kanssa olin. Totuinko mä silloin jo tähän yksin oloon? Vastaus varmaan on joo.

Jos ja kun seuraavan kerran jonkun tapaan, mun täytyy muuttaa mun ajatuksia. Eikö niin? Enhän mä voi ennustaa heti alkuun, että tämä varmasti loppuu joskus.

Typerää tekstiä. On vaan ihan perseestä olla aina yksin. Yksin lasten kanssa. Ystävät on jees, ei siinä mitään. Mutta olisko mahollista joskus saada kainalo missä nukkua?