Alkaako lapsi joskus oikeasti tottelemaan puhetta?

eli kysynkin, että joko tutkitaan syytä?



Mutta kuulostaa siltä, että tuossa 9/10 veen iässä alkaa tottelemaan.

että palkintoakin on toki ollut tietyissä asioissa eli ei pelkkää rangaistusta, mutta en ala kyllä palkintoa lupailemaan siitä, että tottelee äitiään, kun kielletään tekemästä jotain kiellettyä asiaa esim. kiusaamasta siskoa.

eli kysynkin, että joko tutkitaan syytä? Mutta kuulostaa siltä, että tuossa 9/10 veen iässä alkaa tottelemaan.

Olen ajatellut, että meille on vaan sattunut tavallista uhmakkaampi yksilö. Mikä mielestäsi ei tee pojasta tavista? Ihan mielenkiinnolla kysyn. Olen kyllä miettinyt itsekin, että onko "vika" pojassa vai minussa...

ap

joka osaa kyllä totella puhetta, mutta monesti halu puuttuu. Nauttii ihmisten ärsyttämisestä yli kaiken ja jos saa jonkun hermot menemään, on oikein tyytyväinen. Valitettavasti pakettiin kuuluu korkea toleranssi rangaistusten suhteen, eli jäähyt, tavaratakavarikot yms. eivät hetkauta lainkaan. Lumipesut annoin pari viikkoa sitten kun ei älynnyt lopettaa lumikokkareiden heittelyä ihmisiä päin, mutta eipä sekään mitään vaikuttanut. Risu pyllylle tod.näk. auttaisi, mutta sehän on kielletty. Joten odottelen, että joku muu kasvattaja esim. koulussa saa lapseen jonkun kurin. Neuvolassahan lapsi käyttäytyy oikein hyvin, joten siellä ei valituksiani ole koskaan noteerattu.

eli kysynkin, että joko tutkitaan syytä? Mutta kuulostaa siltä, että tuossa 9/10 veen iässä alkaa tottelemaan.

Olen ajatellut, että meille on vaan sattunut tavallista uhmakkaampi yksilö. Mikä mielestäsi ei tee pojasta tavista? Ihan mielenkiinnolla kysyn. Olen kyllä miettinyt itsekin, että onko "vika" pojassa vai minussa... ap

joka osaa kyllä totella puhetta, mutta monesti halu puuttuu. Nauttii ihmisten ärsyttämisestä yli kaiken ja jos saa jonkun hermot menemään, on oikein tyytyväinen. Valitettavasti pakettiin kuuluu korkea toleranssi rangaistusten suhteen, eli jäähyt, tavaratakavarikot yms. eivät hetkauta lainkaan. Lumipesut annoin pari viikkoa sitten kun ei älynnyt lopettaa lumikokkareiden heittelyä ihmisiä päin, mutta eipä sekään mitään vaikuttanut. Risu pyllylle tod.näk. auttaisi, mutta sehän on kielletty. Joten odottelen, että joku muu kasvattaja esim. koulussa saa lapseen jonkun kurin. Neuvolassahan lapsi käyttäytyy oikein hyvin, joten siellä ei valituksiani ole koskaan noteerattu.

meilläkin saattaa olla juuri tuo, ettei halua. Vääntä tekoitkua, jos mulla sattuu sitten se pinna napsahtamaan, mutta on kyllä joskus sanonut, että on hauskaa, kun saa äidin suuttumaan kunnolla. Muutenkin kuulostaa teidän lapsen kaltaiselta.

ap

eli kysynkin, että joko tutkitaan syytä? Mutta kuulostaa siltä, että tuossa 9/10 veen iässä alkaa tottelemaan.

Olen ajatellut, että meille on vaan sattunut tavallista uhmakkaampi yksilö. Mikä mielestäsi ei tee pojasta tavista? Ihan mielenkiinnolla kysyn. Olen kyllä miettinyt itsekin, että onko "vika" pojassa vai minussa... ap

teillä lienee sitten tutkittu? Joko saatu tulosta ja mikä tilanne nyt? Mitä suosittelisit minulle, neuvolassa puhumista vai viedä heti yksityiselle? Jos siis päädyn tutkituttamaan pojan.

ap

voi olla hankalaa jatkossakin. Vanhemman pitää olla auktoriteetti ja lapsi tottelee. Kolmella lapsellani on ollut jossain vaiheessa kokeilua rajojen suhteen, mutta puheella, rauhallisella sellaisella, on pärjätty. Jäähyjä ei ole käytössä ollut koskaan, asioista on sopimuksilla selvitty.

Jos riehumista alkoi olla, lapsi syliin rauhoittumaan, se auttoi.

Kotitöitten suhteen on lapset olleet aika erilaisia; yksi tekee heti kaiken tunnollisesti, pari muuta hiukan viiveellä, mutta tärkeintä, että suorittavat kuitenkin hommat.

En tiedä, oliko merkitystä säännöllisellä päivärytmillä lasten käytökseen, mutta pidin alusta alkaen kiinni siitä, että ruokailut ja ulkoilut, lukuhetket ja päiväunet olivat aina samaan kellon aikaan.

Lisäksi, huumorilla on selvitty meillä hyvin monet jutut.

Muuta omaa suhtautumistasi, älä suutu. Kerro lapselle mieluummin, että äiti tuli nyt surulliseksi.

Heittäytyy hankalaksi sen takia.

Esikoinen uhmasi ekat neljä vuotta elämästään. Lähes joka asiassa. En antanut koskaan periksi ja olin johdonmukainen. Ajattelin, että tää ei lopu ikinä. Että lapsessa on jotain vikaa. Tai vanhemmissa.



Sitten vaan alkoi yhtäkkiä menemään puhe perille. Ilman mitään erityistä syytä/tapahtumaa. Onhan tuo edelleenkin aika voimakastahtoinen lapsi, mutta kuitenkin kunnioittaa vanhempiaan ja uskoo puhetta. Koulussa/harrastuksissa kuitenkin tunnollinen ja hyvätapainen (ehkä liiankin).



Murrosikä kolkuttelee kuitenkin ovella ja pahoin pelkään, että edessä on alkuvuosien tahtojen taistelu. Olen kuitenkin saanut kerätä voimia muutaman vuoden...

Ja osaa kyllä halutessaan käyttäytyä oikein kauniisti. Samoin haleja käyttää hyväkseen estoitta, eli mikään läheisyyspula ei ole venkoilun taustalla. Jaksan aina ihmetellä kuinka jotkut äidit kuvittelevat kaikkien lasten toimivan samoilla periaatteilla kuin omansa. Itselläni on kaksi lasta, ja kumpikin aivan erilaisia. Omalla tavallaan hankalia kumpikin, mutta täysin erilaisia. Tämä hankalampi tekee aivan tahallaan toisin kuin pyydetään ja naamalla on ihme virne kun saa muut ärtymään. Itse olen tälle jo melkein immuuni, mutta sisarukset ja sukulaiset kyllä vetää herneet nenään niin kuin olettaa voikin. Toisaalta uskon ajan myötä tämänkin lapsen vielä tajuavan missä mennään.



En siis ole ap vaan kirjoitin ylempänä 5-vuotiaasta kauhukakarastani.

Jos riehumista alkoi olla, lapsi syliin rauhoittumaan, se auttoi. En tiedä, oliko merkitystä säännöllisellä päivärytmillä lasten käytökseen, mutta pidin alusta alkaen kiinni siitä, että ruokailut ja ulkoilut, lukuhetket ja päiväunet olivat aina samaan kellon aikaan. Lisäksi, huumorilla on selvitty meillä hyvin monet jutut.

Meillä ei toi kiinnipito toiminut alkuunkaan, se vain lisäsi ja pitkitti huutoa ja kiukkua.

Päivärytmistä pidetty alusta asti kiinni.

Huumorilla yritän mennä, mutta väsyneenä ei aina itsekään jaksa, koska näitä tilanteita tulee niin paljon ja usein. Tietty välillä on lyhyt seesteisempi kausikin, mutta sitten taas räjähtää ja usein pahempana kuin edellinen.

ap

Muuta omaa suhtautumistasi, älä suutu. Kerro lapselle mieluummin, että äiti tuli nyt surulliseksi.

omassa suhtautumisessa varmasti parantamisen varaa, en käy sitä kieltämään. Täytyypä kokeilla tuota ehdotustasi. Kiitos :-)

ap

Esikoinen uhmasi ekat neljä vuotta elämästään. Lähes joka asiassa. En antanut koskaan periksi ja olin johdonmukainen. Ajattelin, että tää ei lopu ikinä. Että lapsessa on jotain vikaa. Tai vanhemmissa. Sitten vaan alkoi yhtäkkiä menemään puhe perille. Ilman mitään erityistä syytä/tapahtumaa. Onhan tuo edelleenkin aika voimakastahtoinen lapsi, mutta kuitenkin kunnioittaa vanhempiaan ja uskoo puhetta. Koulussa/harrastuksissa kuitenkin tunnollinen ja hyvätapainen (ehkä liiankin). Murrosikä kolkuttelee kuitenkin ovella ja pahoin pelkään, että edessä on alkuvuosien tahtojen taistelu. Olen kuitenkin saanut kerätä voimia muutaman vuoden...

Ja osaa kyllä halutessaan käyttäytyä oikein kauniisti. Samoin haleja käyttää hyväkseen estoitta, eli mikään läheisyyspula ei ole venkoilun taustalla. Jaksan aina ihmetellä kuinka jotkut äidit kuvittelevat kaikkien lasten toimivan samoilla periaatteilla kuin omansa. Itselläni on kaksi lasta, ja kumpikin aivan erilaisia. Omalla tavallaan hankalia kumpikin, mutta täysin erilaisia. Tämä hankalampi tekee aivan tahallaan toisin kuin pyydetään ja naamalla on ihme virne kun saa muut ärtymään. Itse olen tälle jo melkein immuuni, mutta sisarukset ja sukulaiset kyllä vetää herneet nenään niin kuin olettaa voikin. Toisaalta uskon ajan myötä tämänkin lapsen vielä tajuavan missä mennään. En siis ole ap vaan kirjoitin ylempänä 5-vuotiaasta kauhukakarastani.

Ja vaikka välillä mietin, onko vika tosiaan vain ja ainoastaan minussa, tiedän myös, että teen kaiken ns. oppikirjojen mukaan. Kyllä poika tietää, mitä häneltä odotetaan. Vielä kun minäkin osaisin olla immuuni.

Kiitos, ihana kuulla, että en nyt aivan ainoana ole tällaisen kauhukakaran kanssa :-)

ap

että siihen on turha odottaa ihan hetkeen muutosta ;D

Lukematta kaikkien viestejä, lapsesi kuulostaa täysin normaalilta ja tuo ON sitä kasvatusta! Ja sun on se jaksettava, se on sun vastuulla.



Joillakin on lapsina enkeleitä, joillakin riiviöitä. Tuskin koskaan saat lastasi tottelemaan pelkällä puheella, mutta jotkut ne vaan on semmosia.

Sitä ennen ei mennyt perille mikään pelkällä puheella, ei kertakaikkiaan. Ja kyllä on ihan "tavislapsi" meilläkin, erityisen voimakasluontoinen vaan. No, nyt on hyvä hymyillä, kun lapsi on rauhoittunut, mutta voin kertoa, että viimeisen kuuden vuoden aikana ei ole ihan joka hetki hymyilyttänyt, päinvastoin.



Kuten sanottu, lapsia on niin kovin erilaisia ja se mikä toimii toisen kohdalla ei välttämättä toimi jonkun muun kohdalla. Itselläni on kolme lasta jotka kaikki tosi eri temperamentin omaavia joten kaikenlaista on pitänyt yrittää -ja oppia- matkan varrella:)