Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen pahoillani,
17.03.2011 |
kun puran ahdistustani tänne, nyt ei ole ketään muutakaan, kenen kanssa "jutella".
Näin kauan sain pidetyä nuo japanin tapahtumat etäisinä. Tänään iski ahdistus, joka pahenee koko ajan. En saa ajatusta pois päästäni, että siellä kaiken rojun ja ryönän keskellä on saattanut itkeä monta pientä lasta, aikuista, vanhusta kipujaan ja pelkoaan, odottaen kuoleman tuomaa helpotusta. Mielessäni "vilahtelee" kuvia etenkin kärsivistä lapsista. olen yrittänyt tyynnytellä itseäni sillä, että luultavasti tsunami surmasi useimmat nopesti ja kivuttomastikkin. Se elossa löytynyt pieni lapsi sai nämä ajatukset väkisin päähäni. Sekin pieni oli yksin hädissään liian kauan :((((
Tämä sama ahdistus valvotti minua edellisen trakedian aikaan lähes viikon. saa nähdä kuinka hulluuden partalle nyt päädyn.
Miten te käsittelette tällaiset trakediat mielessänne, saako tähän ahdistukseen jostain apua? Tuntuu idiootilta, kun mulla ei ole mitään hätää, ja silti kurkkua ahistaa nämä ajatukset.
Kommentit (3)
mutten ajattele tällaisia ajatuksia ainoastaan isojen tragedioiden yhteydessä vaan päivittäin. Varsinkin eläinten ja lasten huonon kohtelun kuvittelu ei vaadi hirveästi mielikuvitusta. Sitten on tietenkin onnettomuudet ja luonnonkatastrofit. Kaiken minkä pystyn kuvittelemaan on todennäköisesti tehty jossakin päin maailmaa jollekin elävälle olennolle.
Osa minusta on vereslihalla ihan joka hetki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai se auta kuin jotenkin yrittää hyväksyä kaikki se kamaluus osaksi elämää. Mä näin kammottavan unen tsunamista, jossa nainen työntää nukkuvaa lastaan kadulla, kun yhtäkkiä tulee aalto ja pyyhkäisee vaunut matkaansa ja se naisen tuska siinä unessa oli käsinkosketeltavaa... Heräsin sydän tykyttäen, mutta tajusin, että sellaista on tapahtunut ihan oikeasti. Aalto pyyhkäisee pienen lapsesi käden irti omastasi... Sydäntä raastavaa, mutta kun se on asia, jolle - ei - voi - mitään. Nimenomaan suurin osa on menehtynyt välittömästi, niiden loppujen haluan ajatella vaipuneen tajuttomuuteen ja menehtyneen myöhemmin... Ihminenhän kestää vain tietyn määrän kipua ja tuskaa, kunnes joutuu shokkiin, joka on jo armeliaampi olotila.
En ole ollut kuolemaa lähellä koskaan, mutta voisin ajatella, että kun sen tuntee lähestyvän, niin ihminen rauhoittuu. Että ihmiset siellä ovat häilyneet tiedon ja tiedottomuuden rajamailla, nähneet sen "valon ja tunnelin", mistä puhutaan, ja lakanneet pelkäämästä.
Tiedän järjellä, ettei kaikki ole mennyt näin lempeästi, mutta näin minä sen haluan ajatella.
Ja kun maailmaan tosiaan vaan mahtuu tosi paljon tuskaa, menetystä, itkua, järkytystä, sitä tapahtuu joka päivä jollekin. Me emme voi sille mitään. Olen itsekin sairastunut krooniseen sairauteen, menettänyt läheisiä ihmisiä yms., paljon pahaa tosi lyhyellä aikavälillä. Sen sijaan, että olisin ajatellut, että "miksi juuri minulle käy näin", ajattelin, että näin käy jatkuvasti jollekin, miksi sitten yhtä hyvin ei juuri nyt minulle. Maailma on tämmöinen paikka.
Yritä jaksaa, yritä päästä eroon jatkuvasta asian mielessäsi pyörittelystä; anna vaikka rahaa keräykseen, tee minkä pystyt, mutta älä anna sen lannistaa sinua. Nyt oli Japanin vuoro kohdata katastrofi, seikka johon ei voida vaikuttaa. :(
Alue: Aihe vapaa
Olet tunteva ihminen, se on ok. Mutta kun asiat alkaa noin ahdistaa ei ole normaalia.