Henkinen julmuus

upsis =)

Vaikea on kokonaan estää tapaamisia. Jos ne eivät ole suoranaiseksi vahingoksi lapsille, ei kannata yrittääkään. Pyri olemaan asiallinen eron kuohuissa. Suuntasi on nyt ylöspäin. Jos miehesi on todella paha, hänen ilkeytensä vain yltyy siitä, jos näytät tunteesi.

Pärjäät paremmin yksinään. Jos mies on kusipää, voi olla että hylkää lapsensakin, mutta ehkä parempi niin?

Teini-ikäisen seurustelin ja sitten avoliitto, lapset semmosen miehen kanssa joka ei minussa mitään hyvää nähnyt. Joka päivä haukkui. Olin ruma, lihava, huono äiti, surkea taloudenhoitaja, sängyssäkin lahna. No, en minä hänen kanssaan sänkyhommia halunnutkaan toisen lapsen rakautumisen jälkeen, silti kinusi joka päivä.



Hän ilmoitti, etten ikinä tulisi ketään samaan, olen niin kammottava, hänen pitäisi saada kunniamerkintä siitä että on minun kanssani ja sietää minua, meillä ei olisi yhtään riitaa jos minä olisin toisenlainen jne jne jne



Tähän alistuin ja kuuntelin teini-iästä tonne 24 vuotiaaksi noin. Sitten tajusin: jos minua ei kukaan huoli, olen yksin.

Nakkasin ukon pihalle.

Sen jälkeen muuttui ääni kellossa. Voi että olinkin ihmeellinen ihminen ja hän on tajunnut nyt ja hän muuttuu ja on muuttunut, jos vaan takaisin otan.

En ottanut.

Kaikki oli kuollut.



Aloitin uuden elämän. No, niitä on tullut useampi tuon jälkeen, mutta siis.. oman itsetunnon rakentaminen vei tosi kauan, terapiakin auttoi asiaan.

Meillä kanssa mä olin kaikkeen syyllinen ja jos ero tulisi, mä en ikinä löytäisi kuulemma uutta miestä. Suuttuessaan vielä lätki tms. mua ja sekin sit käännettiin aina siihen, että olin ansainnut sen ja että kun hänellä on niin huono olo sen takia, että mä oon mitä oon.



Lähdin lätkimään, niin sitten mä olinkin maailman ihanin ja hän on niin pahoillaan, kun on käyttäytynyt mua kohtaan huonosti ja plaaplaaplaa.

Kaikki meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.



Mutta positiivista asiassa on kumminkin se, että nykypäivänä meillä on hyvät välit, onhan meillä lapsia, joten senkin takia on oltava väleissä.

Ikinä en kumminkaan tuota takaisin ottaisi.

Vaikka istuis sohvalla hiljaa, niin jostain saa kuulla kunniansa.

ap

Onneksi erosin.

Teini-ikäisen seurustelin ja sitten avoliitto, lapset semmosen miehen kanssa joka ei minussa mitään hyvää nähnyt. Joka päivä haukkui. Olin ruma, lihava, huono äiti, surkea taloudenhoitaja, sängyssäkin lahna. No, en minä hänen kanssaan sänkyhommia halunnutkaan toisen lapsen rakautumisen jälkeen, silti kinusi joka päivä.

Hän ilmoitti, etten ikinä tulisi ketään samaan, olen niin kammottava, hänen pitäisi saada kunniamerkintä siitä että on minun kanssani ja sietää minua, meillä ei olisi yhtään riitaa jos minä olisin toisenlainen jne jne jne

Tähän alistuin ja kuuntelin teini-iästä tonne 24 vuotiaaksi noin. Sitten tajusin: jos minua ei kukaan huoli, olen yksin.

Nakkasin ukon pihalle.

Sen jälkeen muuttui ääni kellossa. Voi että olinkin ihmeellinen ihminen ja hän on tajunnut nyt ja hän muuttuu ja on muuttunut, jos vaan takaisin otan.

En ottanut.

Kaikki oli kuollut.

Aloitin uuden elämän. No, niitä on tullut useampi tuon jälkeen, mutta siis.. oman itsetunnon rakentaminen vei tosi kauan, terapiakin auttoi asiaan.