Minä olen lapsellinen ja pikkumainen ex

Lyhyesti tarina on tämä: meille tuli ero minun takiani. Miehen maailma romahti hetkeksi, mutta kunnon survivorina, läheisten päänsilityksillä ja uuden onnen avulla hän pääsi melko pian jaloilleen. Koko eron alkuvaiheen olin mahdollisimman hienovarainen eksän suhtaan, rauhoittelin hepuloivia sukulaisia, huolehdin lasten turvallisesta arjesta, olin mahdollisimman isyyttä tukeva, rakentava, reilu ja aikuismainen. Vaikka emme kumpikaan olleet onnellisia, minä olen se jonka piikkiin ero meni, ja välit moniin ystäviin ja suureen osaan sukulaisista katkesivat.



Nyt toinen on kuivilla ja rakentaa kovaa vauhtia uutta elämää. Se on minusta oikein, en ole siitä katkera. Mutta siitä saatan ollakin, että arki on minulle niin paljon vaikeampaa kuin toiselle ja kannan vastuun lapsista kokonaan vaikka toinen näitä tapaakin. Lisäksi minusta tuntuu, että kaikki muut ovat tämän prosessin aikana käyttäytyneet lapsellisesti ja itsekkäästi, ja minä osittain syyllisyydentunteesta olen yrittänyt olla jotenkin parempi ihminen. Nyt on sellainen olo, etten enää jaksa, ja että on minun vuoroni alkaa lapselliseksi ja itsekkääksi - ei kostomielessä eikä missään nimessä suhteessa lapsiin, vaan suhteessa muihin aikuisiin silloin, kun intressit menevät ristiin. Niinpä minä olen nyt aika lailla hankala, pikkumainen ja jääräpäinen.



Onko muilla kokemuksia tällaisesta eronjälkeisestä murrosiästä?