G: Syökö iloosi vai suruusi?

Iso suru vie ruokahalun kokonaan, onnellisena painan noin 3 kiloa enemmän kuin onnettomana. Nyt onnellinen, joten painoindeksi 18,9.

ruoka sopii joka tunnetilaan ja auttaa aina. Ruoka ei petä, jätä eikä hylkää, pysyy aina uskollisena ja ymmärtävänä ystävänä ja kumppanina elämäni loppuun asti.

kiireessä ja väsyneenä syön herkkuja kun paahdan koti/työ/kauppa akselilla.

Indeksi 29

22-23 on indeksi.

eikä oo indexistä tietoa. naisten koko 34/36 menee päälle.

ruoka sopii joka tunnetilaan ja auttaa aina.



Ruoka ei petä, jätä eikä hylkää, pysyy aina uskollisena ja ymmärtävänä ystävänä ja kumppanina elämäni loppuun asti.

Joskus syön stressiin. Suruun ja raivoon urheilen, iloon kuuntelen usein musiikkia.



Bmi 19,5

mutta valitettavasti opin kavereiltani parikymppisenä, että suruunkin voi syödä...



Painoindeksi 22.

Joudun pakottamaan itseni syömään. Indeksi 21.

Enimmäkseen, mutta myös iloon ja tylsyyteen. Bmi19 / 33v.

Suruissani en saata syödä mitään, eikä iloisena välttämättä muista syödä.



Painoindeksi 19.

BMI 30.

Painoindeksi n. 18.

Ei taida nyt ihan kattava otanta olla mammoista paikalla?

Voin ahmia mielipahaan, toisinaan taas mielipahaan paastoan, lietson sillä kurjaa oloani. Viimeiset 10 vuotta paino seilannut 40-90 kilon välillä. Kun kaikki on hyvin niin pääsen 60-70 kilojen välille (mikä on minun ihanteeni). Masentuessa joko mätän mielialaruokia tai kituutuspaastoan ja urheilen sairaalloisesti. Syömishäiriöksikin kutsutaan?



"Yleisiloisena" (ja henkisesti terveenä) juhlistan tai lohdutan itseäni sellaisilla herkkuruuilla kuin lämminsavulohi tai herkullinen voileipä teen kera. Jos henkisesti kaikki on hyvin niin ei edes tee mieli ruokia joista tulee ennenpitkää huono olla. (kuten turvotus, nestehukka, äklömakeus etc) Kun tahtoo itselleen hyvää, syö sellaista mikä saa kehon tuntumaan hyvältä. Kun tahtoo itselleen pahaa, tämä toimii hyvin toisin päin.



Olen joskus pohtinut että ruoka on minulle vähän samanlainen väline kuin viiltely jollekin. Sillä saa rangaistua itseään ja inhottavaa vartaloaan.

bmi 20 ja risat, alle 21 kuitenkin.

Voin ahmia mielipahaan, toisinaan taas mielipahaan paastoan, lietson sillä kurjaa oloani. Viimeiset 10 vuotta paino seilannut 40-90 kilon välillä. Kun kaikki on hyvin niin pääsen 60-70 kilojen välille (mikä on minun ihanteeni). Masentuessa joko mätän mielialaruokia tai kituutuspaastoan ja urheilen sairaalloisesti. Syömishäiriöksikin kutsutaan?

"Yleisiloisena" (ja henkisesti terveenä) juhlistan tai lohdutan itseäni sellaisilla herkkuruuilla kuin lämminsavulohi tai herkullinen voileipä teen kera. Jos henkisesti kaikki on hyvin niin ei edes tee mieli ruokia joista tulee ennenpitkää huono olla. (kuten turvotus, nestehukka, äklömakeus etc) Kun tahtoo itselleen hyvää, syö sellaista mikä saa kehon tuntumaan hyvältä. Kun tahtoo itselleen pahaa, tämä toimii hyvin toisin päin.

Olen joskus pohtinut että ruoka on minulle vähän samanlainen väline kuin viiltely jollekin. Sillä saa rangaistua itseään ja inhottavaa vartaloaan.

mitat nyt 68/168

Toinen sisareni on sairastanut bulimian nuorena/nuorena aikuisena ja toinen viillellyt itseään nuorena. Äitini sairastanut syömishäiriön nuorena ja on sitä mieltä että se on normaaliosa nuoren naisen elämää eikä esim pitäisi mennä vouhaamaan kouluterkkarille. Vastustaa kyllä myös psykologeja ja muita.

Mutta meillä taitaa olla perheen perintönä tämä naisen inho vartaloaan kohtaan. Ja syömällähän sitä inhottavaa vartaloa saa kiusattua suuntaan jos toiseen.

suruun, iloon, väsymykseen ja stressiin. Ja nälkääni. Väsymys on pahin syöpöttelyn aiheuttaja.



Mitat on 170/69.

Iloissa unohtuu syöminen, suruissa menee ruokahalu.



Bmi 19.

surun kohdatessa meen aivan syömälukkoon ja en voi syödä mitään. Jännä juttu! Mutta se vaatii kovaa surua, ei pikku ketutusta.



Painoindeksi 19