Äidiksi tulo ja oma äitisuhde

että äitisi on tyypillinen äiti, jolle ei olisi lapsia tarvinnut siunaantua lainkaan, mutta se on mennyttä ja olkoon niin. Tee sinä itsestäsi parempi äiti, nauti lapsestasi ja rakasta häntä, mutta älä unohda myöskään omia tarpeitasi, vaikka lapsi on ykkönen, oman itsen tulee olla heti seuraavana.

En vain tiedä, miten tästä eteenpäin. Kannattaako minun esim. yrittää keskustella noista asioista, miksi hän toimi niin kuin toimi? Asiaon todella paljon mielessäni tätä nykyä ja haluaisin saada äitisuhteen jotenkin käsiteltyä.



Ap

Päinvastoin. Äitini ei pystynyt ottamaan vastaan minkäänlaista kritiikkiä tai tarkastelemaan käytöstään muusta kuin oman hyvinvoinnin näkövinkkelistä. Hän ei pysty tajuamaan tehneensä jotain mikä ei ole lasten hyvinvoinnin mukaista, tai ei halua hyväksyä tai tunnustaa sitä edes itselleen, josko omatunto vähän edes kolkuttaisi jossain taustalla.



Vihdoin tajusin itsekin, että menneistä puhuminen on täysin hyödytöntä. Emme voi koskaan kohdata toisiamme aidosti, joten pidän kohteliaan viileää etäisyyttä äitiini, enkä voi koskaan luottaa lastani hänen hoitoonsa. Surullista, mutta joskus asiat ovat sellaisia.



Pitää olla henkisesti joustava ihminen (äiti), joka pystyy aidosti reflektoimaan omaa toimintaansa ja myöntämään itselleen ja muille, että korjaamisen varaa olisi ollut omassa toiminnassa. Harvalla tätä kykyä on.

Voithan sinä yrittää keskustella äitisi kanssa. Jos hän osallistuu tuohon keskusteluun olisi se varmasti hyvä. Kertomasi perusteella kuitenkin hiukka epäilen, että äidistäsi on edes kuuntelemaan sinun tuntemuksiasi saati niistä keskustelemaan. Äitisi kuulostaa varsin itsekkäältä ja epäempaattiselta. Äitisuhde varmaan mietityttää sinua ja puhuminen voisi olla sinulle hyväksi, mutta voi olla, että se puhekumppani pitää etsiä muualta. Kysy vaikka neuvolasta, missä voisit asioista jutella. Lapsuutesi kuulostaa siltä, että kunhan saat portin auki, voi tulva yllättää. Älä siis ylläty siitä ja siksi voisi olla hyvä jutella ns. ammatti-ihmiselle.

Silloin 70-luvulla oli vielä ihan ok röökata raskauden aikanakin. Jotkut lopettivat siksi aikaa, monet eivät.



Yhteiskunnassamme on viimeisen sadan vuoden kuluessa tapahtunut valtava muutos. Naiset ovat saaneet oikeuden olla tasa-arvoisessa asemassa. (äänestysoikeus ym) äitisi ollessa nuori, ei nainen saanut mennä edes ravintolaan, ellei mies ollut mukana. Edes kaksi naista ei saanut mennä ravintolaan ellei seurueeseen kuulunut miestä.



Naisten vapaus, oikeus nauttia elämästä jne nousi hyvin paljon tiskille, joissain tapauksissa ihan siihen toiseen ääripäähän. Äitisi taustat, luonne,kodin arvot ym, niihin et voi vaikuttaa, enkä usko että tilanteesi millään lailla paranee vaikka juttelisin asiasta. Oman äitini tuntien, hän loukkaantuisi, ottaisi ne kritiikkinä, eikä tilanne tosiaankaan paranisi.



Olen nimittäin myös käynyt läpi tuon katkeran vaiheen, jolloin esikoiseni oli ihan vauva ja mietin lapsuuttani.



Kun olin tarpeeksi asioita miettinyt, tulin siihen tulokseen, että sen sijaan että vatvoisin perseelleen mennyttä lapsuuttani, keskityn elämään onnellista elämää tulevaisuudessa ilman äitini "painoa". Olen aina ollut se kiltti tyttö. Tehnyt niinkuin äiti haluaa, potenut huonoa omaa tuntoa vaikken tiedä mistä. Olen ottanut vastaan äitini draamat nöyrtyen, itseäni syytellen.



Sen sijaan elän nyt vain lapsilleni. En ole laittanut välejäni poikki äitiini. Hän saa tulla käymään kun haluaa. Jos ottaisin puheeksi mitään häntä kritisoivaa, aiheuttaisin itsesyytös-marttyyri-räjähdyksen. Siitä ei ole mitään hyötyä.



Mun lapsuus oli mitä oli. En enää syyttele äitiä. En kaipaa häneltä enää mitään. Minulla on jo kaikki. Lapseni.

Itse olen katkeroitunut äidilleni kovasti lasteni syntymän jälkeen. Lapset ovat jo kouluikäisiä ja nyt on vauva tulossa. Äitini ei tupakonut tai käyttänyt alkoholia, mutta ei muuten vaan ollut läsnä. Teininä se tuntui tietty hienolta kun sai tehdä mitä halusi, mutta aikuisena on tajunnut että ei se niin hienoa ollutkaan. Minusta tuntuu, ettei äitini (yh) välittänyt minusta. Isääni minulla ei ollut sen parempaa suhdetta ja nykyään en ole isäni kanssa missään tekemisissä. Äitiini välit ova etäisen viileät ja näemme pari kertaa vuodessa. Nyt raskaana ollessa sitä huomaa kuinka yksin onkaan ja kuinka ihanaa olisi jos olisi ns. normaali äitisuhde ja äiti olisi tukena. Hän on kyllä hoitanut lapsiani, mutta kasvatusasioissa olemme ihan eri linjoilla. Äitini ei kiellä lapsiani ja antaa melkein kaikessa periksi kuten minun ja siskonikin kohdalla aikaisemmin. Olen lapsilleni avoimesti puhunut asiasta, ovat jo siinä iässä että ymmärtävät. En mollaa mummoa, mutta kerron että oen tiukka koska se on välittämistä, jota ilman elin omn lapsuuteni. Emme ole äitini kanssa asiasta juurikaan puhuneet, en pysty. Ja eihän tehtyä tekemättömäksi saa, mutta en usko ettäpystyn koskaan pääsemään eroon katkeruudestani ja antamaan anteeksi tai ymmärtämään. Äidilläni on ollut ongelmia mielenterveyden kanssa, mutta en hyväksy sitäkään syyksi koska myös itse olen kärsnyt useaan kertaan keskivaikeasta masennuksesta ja siitä huolimatta olen huolehtinut lapsistani kuten muulloinkin.

puhuminen ei välttämättä auta silleen kuten toivoisit. Tärkeintä varmaan on, että löytäisit anteeksiannon ja keskusteluapua muualta.



Nämä on tuttuja asioita mullekin, vaikka hieman eri tavalla ne lapsuuden ongelmat ovat muilla ilmenneeet.

Voimia se vaatii, sillä helposti sitä toistaa menneiden sukupolvien virheitä, ellei ole itse tarkkaavainen. Lähinnä siis niissä tilanteissa, mitkä aktivoivat kiintymissuhteen: stressaavat ja vaativat tilanteet. Etenkin jos itse stressaantuu herkästi, kuten usein lapsena laiminlyödyt.



Lapsen saaminen aktivoi oman kiintymyssuhteen ja siten siis äitisuhteen. Jos siinä on ollut turvattomuutta, oman lapsen syntymä helposti "laukaisee" omat ahdistukset ja lapsuuden menetykset (kuten läheisen ja hyväksyvän vanhemman puuttuminen) ja ehkä siten myös surun ja joillekin masennuksen.

Itse olen katkeroitunut äidilleni kovasti lasteni syntymän jälkeen. Lapset ovat jo kouluikäisiä ja nyt on vauva tulossa. Äitini ei tupakonut tai käyttänyt alkoholia, mutta ei muuten vaan ollut läsnä. Teininä se tuntui tietty hienolta kun sai tehdä mitä halusi, mutta aikuisena on tajunnut että ei se niin hienoa ollutkaan. Minusta tuntuu, ettei äitini (yh) välittänyt minusta. Isääni minulla ei ollut sen parempaa suhdetta ja nykyään en ole isäni kanssa missään tekemisissä. Äitiini välit ova etäisen viileät ja näemme pari kertaa vuodessa. Nyt raskaana ollessa sitä huomaa kuinka yksin onkaan ja kuinka ihanaa olisi jos olisi ns. normaali äitisuhde ja äiti olisi tukena. Hän on kyllä hoitanut lapsiani, mutta kasvatusasioissa olemme ihan eri linjoilla. Äitini ei kiellä lapsiani ja antaa melkein kaikessa periksi kuten minun ja siskonikin kohdalla aikaisemmin. Olen lapsilleni avoimesti puhunut asiasta, ovat jo siinä iässä että ymmärtävät. En mollaa mummoa, mutta kerron että oen tiukka koska se on välittämistä, jota ilman elin omn lapsuuteni. Emme ole äitini kanssa asiasta juurikaan puhuneet, en pysty. Ja eihän tehtyä tekemättömäksi saa, mutta en usko ettäpystyn koskaan pääsemään eroon katkeruudestani ja antamaan anteeksi tai ymmärtämään. Äidilläni on ollut ongelmia mielenterveyden kanssa, mutta en hyväksy sitäkään syyksi koska myös itse olen kärsnyt useaan kertaan keskivaikeasta masennuksesta ja siitä huolimatta olen huolehtinut lapsistani kuten muulloinkin.

täälläkin. 13-vuotiaana alkoi yksin asuminen. Isä oli etelässä töissä ja kävi viikonloppusin kotona. Äiti asui pikkusiskoni kanssa samalla paikkakunnalla, mutta kävi luonani vain harvoin.

Voit kuvitella miten tällaselle lapselle voi käydä, kun ei ole vanhempia.

Tällaisen kohtalon omaava ihminen tietää mihin niitä vanhempia ja rajoja tarvitaan ja vuosia tässä on parsittu omia asioita kasaan, vanhempien välinpitämättömyyden takia.

Mutta olenko katkera? En ole enään. Mä olen paljon pohtinu nuita asioita ja olen huomannut että juurikin tuo katkeruus esti minua menemästä eteenpäin.

Olen ajatellut asian näin riippumatta siitä miksi vanhempani tekivät niin kuin tekivät, minulla on niin arvokasta tietoa tuosta miten käy kun heitteille jätetään etten mistään hinnasta luopuisi siitä.

Olen puhunut vanhemmilleni ohimennen menneisyydestäni ja sitä kautta tulleista ongelmista mistä olen nyttemmin selvinnyt ja edelleen ilman heidän minkäänlaista kosketusta. Kyllä heidän kasvoistaan näkee sen surun ja häpeän, mitä ovat tehneet tai lähinnä tekemättä jättäneet.

Raskauteni myötä olen haalinut molemmat vanhempani mukaan kuvioihin, unohtanut kaiken menneen ja aloittanut puhtaalta pöydältä.

Olen todella onnellinen, että näin tein sillä nykyään minusta tuntuu, että minulla on vihdoin ja viimein vanhemmat =D (kyyneleet vierii kun tätä kirjoitan). Ehkä nuo huonot asiat ovat avanneet vanhempieni silmät ja haluavat yrittää tehdä asiat nyt toisin.

Parempi myöhään kun ei milloinkaan =) jos en olisi katkeruudesta pääsyt irti en olisi tässä tilanteessa nyt.

Tsemppiä kohtalontoverille =D

varmaan on hirveästi vertailla äitisi ja omia valintojasi, menneille kun et kuitenkaan mitään pysty. omalla kohdallani olen myös pohtinut menneisyyttä, mutta lähinnä sen takia että ovat vaikuttaneet niin vahvasti olooni aikuisiällä, olen käynyt eri terapioissa ja saanut oman oloni sellaiselle mallille että elämä on ihan mukavaa.. Olen hyväksynyt äitini sellaisena kun hän on, enkä yritä muuttaa häntä omien tarpeideni mukaan, lasten puolesta joskus on tuntunut pahalta kun ei sellaisia osallistuvia isovanhempia ole, mutta toisaalta eivät he osaa sellaisia kaivatakkaan kun ei koskaan ole ollutkaan. Ja joskus suhteuttaminen saattaa auttaa, eli sun elämäs ei kuitenkaan kuulosta kovin järkyttävältä vaikka olet joutunut pukeutumaan kirppari vaatteisiin, sinulla on siis kuitenkin ilmeisesti ollut vaatteet! puhtaat ja ehjät? niitäkään ei kaikilla ole.. sekä turvallinen koti ilman väkivallan uhkaa? se että olette olleet kotona yksin teini iässä ei kai myöskään ole maailman loppu, itse olen asunut omillani 14vuotiaasta saakka. kurjaahan se toki on jos olet tuntenut olosi hylätyksi, mutta pahempaakin on ja kaikesta voi selvitä. hyvää jatkoa sulle ja vauvalle :)

ja todella: asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Kodissamme ei lapsuudessa ollut väkivaltaa tai alkoholia, mutta henkinen yksinjättäminen ja mitätöinti kukoistivat senkin edestä. Nämä ovat tehneet minusta "selviytyjän", joka ei oikein osaakaan ottaa apua muilta vastaan.



En missään nimessä haluaisi jäädä märehtimään tai syyttelemään äitiäni. Kuten sanoin, asiat tulevat ensimmäistä kertaa vahvasti pinnalle oman äidiksi tulon myötä ja haluaisin jotenkin selvitä tästä katkeruudesta ja jatkaa eteenpäin äidin kanssa tai ilman. Uskon myös, ettei kukaan "halua" olla huono äiti, vaan ihmisten omat kokemukset ohjaavat vahvasti sitä, minkälaiset eväät on toimina ns. hyvänä äitinä. Tämän vuoksi itsekin haluaisin tehdä rauhan menneisyyden kanssa, etten toista samoja virheitä tai katkeroidu. Kun huomasin olevani raskaana, pelkäsi hiukan tytön saamista juuri oman äitisuhteen vuoksi. Pitää yrittää katkaista huono ketju tähän.