Kaipa tuo onnellisuuden tunne on sitten
jotenkin luonteesta ja elämänasenteesta kiinni. Me ollaan ihan tavisperhe, 3 lasta + 2 aikuista, keskimääräistä pienemmät tulot, velkainen okt, ei matkustella kun ei ole rahaa, 10 v vanha auto, lapset kuitenkin harrastavat mistä ovat kiinnostuneita eli siitä ei pihistellä. Riidellään joskus ja joskus opettajat soittelee ja marisee, että numerot on huonoja ja lapsi on häiriköinyt tunnilla. Shoppailen vain tarvittavat, sillä muuhun ei ole rahaa.
Kaikesta tästä huolimatta koe, että elämä olisi jotenkin erityisen vittumaista tai niin hankalaa että siitä pitäisi karata.
Tottakai olen ajoittain kateellinen siitä, että jollakulla muulla on enemmän rahaa, hienompi talo, isompi palkka, paremmin koulussa menestyvät lapset, mut niin se on aina. Aina tulee joku jonka asiat ovat paremmin tai toisin kuin mun asiat. Ja valtavasti on ihmisiä joiden asiat ovat merkittävästi huonomminkin, ei sen puoleen.
En kuitenkaan jaksa uhrata hirveästi aikaa muiden asioiden (rikkauden ym.) pohtimiseen ellen voi niihin vaikuttaa. Omiin asioihini voin ja se tuottaakin iloa.
Pidän itseäni aika tavallisena asennoitumiseni suhteen. Kuinka moni muu on tässä elämässä liikkeellä tällä asenteella?
Kommentit (3)
Mutta olen kuitenkin onnellinen. Enkä kateellinen ikinä.
Asenteestahan se on kiinni.
Asenne ratkaisee, jos suhtautuu kaikkeen aina negatiivisesti ei ole onnellinen vaikka olisi kaikkea mitä ihminen voi vaan toivoa.
En ole koskaan ollut rikas tms. mutta kyllä mä voin sanoa että olen onnellinen elämääni :)