Odotan vain, että äippäloma loppuu, jotta joku edes tervehtii minua päivisin

Nyt äippälomalla viimeistään huomasin, kuinka yksinäinen olen.



Mulla on rikkinäinen perhe. Äidistä en ole kuullut yli kymmeneen vuoteen (alkoholisoitunut). Isä ei asu Suomessa. Veli ei vastaa puhelimeen tai viesteihin, soittaa ehkä kerran vuodessa jos tarvitsee jotain tai apuani.



Ystävät (tai siis ne pari "ystävää") katosivat avioeron myötä, kun "valitsivat" puolen. Mulla ei siis ole ystäviä.



Mies käy töissä, minä vauvan kanssa kotona. Kännykkää en enää edes aina kanna mukana, kun kukapa mulle soittaisi? No lehtimyyjä ehkä, mutta parempi vaan, että en ole tuolloin kotona vastaamassa.



Tämä yksinäisyys alkaa painamaan jo todella. Aamuisin tuntuu raskaalta nousta hoitamaan vauvaa, vaikka puuhailu vauvan kanssa onkin ihanaa. Lastani rakastan yli kaiken ja haluan viettää hänen kanssaan aikaa...mutta olen myös jotenkin niin pohjattoman yksinäinen nkyään ja jotenkin surullinenkin.



Olen jotenkin niin pettynyt tähän äippälomaan. Ei tämän pitänyt olla tällaista! 10kk täysyksinäisyys ilman, että kukaan on edes jäynyt katsomassa vauvaa...tai kysynyt multa kuulumisia.



Kun vauva syntyi, mietin laitoksella, että kenelle lähettäisin tekstiviestin tästä iloisesta erhetapahtumastamme? Selasin kännykkäni numerot läpi ja totesin, että ei mulla ole ketään, kenelle asiasta kertoa. Siis sellaista, ketä oikeasti kiinnostaisi.



Eli olen totaalisen yksin. Miten kamala ihmisen täytyy olla, jos kukaan - siis kukaan - ei halua olla lähellä? Onneksi keväällä pääsen takaisin töihin, sillä siellä mua ainakin tervehditään, eli olemassaoloni noteerataan jollain tavalla.



Jos yksinäinen ihminen ei ole ennestään masentunut, niin 10kk pakkototaaliyksinäisyys äitiysloman muodossa ainakin sitten viimeistään vetää mielen matalaksi.



Kai sitä kohta täytyy mennä nukkumaan, jotta sitä jaksaa taas herätä huomenna uuteen, harmaaseen päivään.