Mielenterveyshoito on täysin hölmöläisten touhua.

No pitää ensin varmaan itselleen selvittää mitä se mielenterveystyö on...

on totta, ettei kauhean hyvää ole hoito kun lähtee apua hakemaan.



Ihmisille lykätään liian rutiininomaisesti lääkkeet käteen. Diagnooseja tehdään TODELLA heppoisin perustein raksi ruutuun menetelmällä. Kun ihminen tulee ekaa kertaa mt-toimistoon pahan olonsa kanssa, pitäisi oikeasti paneutua asiaan ja selvittää perusteellisesti millä tasolla henkilöllä mättää. Sitten pitäisi räätälöidä terapia sen mukaan. Nyt tilanne on se, että ihmiset joutuvat etsimään itse itselleen terapeutit ja minäkin esim. kulutin ihan turhaan sekä yhteiskunnan että omia varojani lätisyterapiaan, jossa istuin 45 min ja pidin yksinpuhelua. Siitä ei ollut mitään apua.



Myös hoitomenetelmät ja lähtökohdat ovat olleet aika perseestä. Viime aikoina on ruvennut tulemaan ilahduttavia uusia juttuja, kuten mindfullness ja ylipäänsä se asenne, ettei mielenterveydpotilas raamatullista pahuuttaan yritä olla mahdollisimman vaikea, vaan toiminta on jollain tasolla potilaalle mielekästä.

Mielenterveystoimistossa vaan uusitaan reseptejä, mitään oikeata apua sieltä en ole saanut.

Oikeastaan voisi sanoa, että pitäisi olla terve jaksaakseen sitä rumbaa mitä pitää kokoajan käydä läpi saadakseen edes jonkinmoista hoitoa. Kokoajan pitää täytellä jos jonkinmoista lippua ja lappua. Selittää kaikille lääkäreille ja psykologeille asiat yhä uudelleen ja uudelleen, vääntää rautalangasta jos ei rautakangesta. Kukaan ei vaivaudu lukemaan niitä papereita jotka niillä on edessä.

Tappelu Kelan kanssa on sitten oma juttunsa, se on taistelua tuulimyllyjä vastaan.

Tosiaan, jos ei ole ennestään täysin hullu niin tällaisessa "mielenterveyshoidossa" totisesti tulee sellaiseksi.

Mutta itse asiassa hän taitaa puhua asiaa ja kokemuksestakin.



Itselläni oli masennusdiagnoosi, ja aina ihmettelin sitä, että se tehtiin täyttämällä yksi ainoa rasti ruutun -paperi, ja siitä sitten lähti terapiat ja lääkitykset. Ja hassuna pidin sitäkin, että ketään ei missään vaiheessa kiinnostanut mitkään taustat, että mistä kaikki johtui.



Itse en sitten kokenut myöskään, että hoidot olisi mitenkään auttaneet. Ihan yhtä pöhkö olo mulla oli, kun hoidot loppuivat.



Mutta kuinka ollakaan, kun lapsellamme diagnosoitiin eräs häiriö ja hän alkoi saamaan hoitoa vaivoihinsa, niin meidän koko perheessä alkoi kuin uusi elämä, minä tunsin itseni taas onnelliseksi, ja multa hävisi möykky rinnasta ja ainaiset itkut.



Että näin se menee: Lapsi voi huonosti, niin äidillä aletaan hoitaa masennusta ja lapsi jää ilman hoitoa.

Siellä tehdään virhediagnooseja ja annetaan väärää hoitoa ihan kuten muussakin sairaanhoidossa. Mutta potilailla ei ole mitään mahdollisuuksia saada oikastua asiaa ja virhediagnoosit kulkevat mukana. Lääkärit ovat muka aina oikeassa ja pitävät yhtä. On kuin taistelisi tuulimyllyjä vastaan.

terveitä ja terveet sairaita, näinhän se kait menee...



Moni "terve" saattais kyllä hyötyä omien ajattelumalliensa ja toimintatapojensa tarkastelusta, ikävä kyllä muissa kuin terapiasuhteissa keskustelun taso on usein aika heikko, kunhan juorutaan yms. Pakkohoitoon en osaa ottaa kantaa, joillakin on hyvin hoidon-vastainen asenne, joillain näistä hoidon vastustajista varmaan on oikeasti hoidon tarvetta, joillain taas ei.

Siellä tehdään virhediagnooseja ja annetaan väärää hoitoa ihan kuten muussakin sairaanhoidossa. Mutta potilailla ei ole mitään mahdollisuuksia saada oikastua asiaa ja virhediagnoosit kulkevat mukana. Lääkärit ovat muka aina oikeassa ja pitävät yhtä. On kuin taistelisi tuulimyllyjä vastaan.

potilaan protestit laitetaan niin helposti sairauden piikkiin ja kyllä se varmaan usein niin onkin. Mutta omasta kokemuksesta, minut ylilääkäri diagsonoi 45 minuutissa tunne-elämältään epävakaaksi rasti ruutuun tehtävien perustella. Rupesin itse selvittämään että mikä tunne-elämältään epävakaa on ja hämmästys oli suuri kun tajusin että ei tämä nyt kyllä oikeasti sovi minuun! myöhemmin tehtiin kaksipäiväiset psykologiset testit eikä kukaan sen jälkeen enää puhunut siitä diagnosista mitään.

Periaatteessa tämä asia on tietysti melko se ja sama. Samat masennuslääkkeet tyrkätään kaikille ja siinä kaikki jos potilas jättää asian siihen eikä rupea järjestämään itselleen terapiaa. Toisaalta epävakailla on pikkuisen huono maine terapeuttien joukossa koska he voivat olla aika vaikeita potilaita, joten jos olisin mennyt esittelemänä itseäni epävakaana terapeutille, se olisi voinut rajoittaa terapeuttivalikoimaa turhaan. Ja toisaalta sitten taas epävakaillekin on nykyään toimivia terapiamuotoja ja joku aivan muuksi diagnosoitu epävakaa voisi taas sitten kärsiä jostain muusta väärästä diagnoosista.

se parannus että lopettaisiin masennuslääkkeiden automaattinen määrääminen kaikille. Ne jotka tulee sillä mentaliteetilla että "aikaisemmin täysin ok elämäni on nyt masennuksen vallassa, koska..." on niitä joitten kanssa voidaan lähteä pelkästä masennuslääkkkeestä. Mutta muistan kuinka nuorena aikuisena menin itse hädissäni toista kertaa muutaman vuoden sisään psykiatrille ja miten pettynyt olin kun arvostettua psykiatria ei kiinnostanut kuunnella minua ollenkaan vaan hän määräsi saman tien masennuslääkkeet ja siinä se. Puolessa tunnissa ulos! Olin aina itse tiennyt, jo ihan lapsesta asti että minussa on jotain pahasti vialla, mutta tuntui kuin olisin kuuroille korville puhunut kun yritin sitä selittää. Jos silloin heti alussa olisi otettu mun puheet tosissaan, voi olla että olisin ollut yhteiskunnan tuottava jäsen enkä lähes syrjäytynyt sellainen, niin kuin lopulta monien vaiheiden jälkeen kävi. Nyt pystyn jo käymään töissä, mutta menetin 15 vuotta elämästäni.

Vajaan vuoden kokemus masennuspotilaana psyk. avopolilla vei minunkin uskoni kunnallsieen mt-työhön.

Kyse on varmasti osin alan puutteellisista resursseista ja toimimattomasta hoitoketjusta, jossa tieto ei kulje, mutta en myöskään voinut välttyä vaikutelmalta, etteivät julkisella puolella välttämättä työskentele maamme parhaat voimat :P Myös uskoni kliinisen psykiatrian menetelmiin horjui melkoisesti, koska diagnoosiepäilyt tuntuivat kertovan välillä enemmän lääkäreistä itsestään kuin potilaasta. Lääkäreiden asenne oli lisäksi korostuneen lääkekeskeinen ja holhoava.

Lopetin käynnit psyk. polilla selvästi huonommassa kunnossa kuin olin ne aloittaessani. Turha ja traumaaattinen keikka, mutta tulipa tehtyä.

Tietenkin jo ensin se turhissa hoidoissa ravaaminen ja niiden kustannukset yhteiskunnalle on yksi juttu.



Ja sit kun mun eteen tuli, että mun henkivakuutus hylättiin mun (muka) mielenterveyden ongelmien vuoksi, niin enpä sen jälkeen oo ihan tuosta noin vain sanomassa muille, että mene terapiaa, ei siitä mitään haittaakaan ole. Omalla kohdalla ainakin kynnys nousi saman tien, kun miettii, että mitähän muita seiniä vielä nousee vastaan, kun on joskus ollut mt-hoidossa.