Suhteeni mielenterveydesongelmaiseen mieheen

Olen kirjoitellut täällä ennenkin, ehkä olen muotoillut asian eri lailla ja ihmiset ovat saaneet erilaisen kuvan meidän silloisesta suhteesta.



Haluan kuulla mielipiteitä, jotka jaksavat lukea pitkän tekstini. Neuvoa miten minun olisi helpoin jatkaa, varsinkin niillä joilla on kokemusta. Helppo on tietysti jossitella ja tulevaisuudesta ei tiedä mutta asiallinen mielipide ulkopuoliselta on paikallaan.



Mies oli 18 ja minä 21 kun tutustuimme netissä. Välimatkaa meillä oli 300km. Miehellä oli silloin suuria ulkonäköongelmia ja kyseli koko ajan kelpaako sun muuta. Emme kumpikaan olleet seurustelleet ennen.



Tapasimme, tutustuimme ja pian rakastuimme. Oli hienoja suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Tuntui että nyt oli löytänyt ihmisen elämään jolla on samanlaiset unelmat kuin itsellään. Välimatka rasitti suhdetta ja päätin muuttaa hänen kanssa yhteen 5 kk seurustelin jälkeen. Mies muutti vanhempiensa nurkista ja minä siskon luonta. Kaikki oli uutta ja jännää. Olimme paljon yhdessä. Kävimme kumpikin koulua. Tietty jotain riitoja tuli mutta ei mitään suuria.



Käännekohta tuli kun isäni oman käden kautta päätti päivänsä. Olimme kerinneet miehen kanssa seurustella vajaan vuoden. Masennuin. Ihannoin tavallaan miten isä pääsi helpolla sun muuta. Puhuin paljon kuolemasta ja mieleni oli synkkä. Kävin psykiatrilla mutta siitä ei ollut apua. Kuitenkin aloin pikkuhiljaa selvitä isän erosta ja tajusin että ei tässä kukaan ole ikuisuuksia että pitää arvostaa sitä mitä on. Puhuimme miehen kanssa lapsen hankinnasta ja molemmat sitä halusi. Rupesimme yrittämään. Pian menimme kihloihin kun seurustelua oli vuosi takana.



Olimme onnnellisia ja elämä oli mallillaan.. tai ainakin luulin niin. Mies rakasti ja välitti ja oli läheinen. Nelisen kuukautta isän kuolemasta tein testin ja olin raskaana. Kerroin siitä miehelle. Hän rupesi itkemään ja sanoi että on pettänyt mua toisen naisen kanssa ( Tämä tyttö oli 15 vuotias) Mies jätti tämän nopeasti. Sanoi että hän mielisteli ja oli täysin johdateltavissa tämän tytön puolelta. Hän halusi olla perhe.



Jatkoimme elämää. Miehellä tuli alkoholi kuvioihin. Meni lenkille ja tuli kaatokännissä takaisin. En tiedä miten voisin auttaa. Tuli kännissä hakemaan mua koulustakin autolla. Käännekohta tuli puolentoista vuoden seurustelun jälkeen. Hän jakoi lehtia ja oli lähtenyt kännissä ajamaan ja mutkassa auto meni katolleen. Hän menetti korttinsa. Hän muutti takaisin vanhempiensa luokse ja minä jäin yksinään yhteiseen kotiimme. Paikkakunnalle jossa en oikein tuntenut ketään. Ystävät ja sukulaiset olivat usean sadan kilometrin päässä. Eron syy oli kun mies sanoi että ei osaa seurustella.



Erosimme ja olimme erillämme jonkin aikaa. Olimme kaukaisia. Hän lähtisi pian armeijaan. Ennen armeijaa ja armeija olon aikaan lähennyimme. Hän kävi juomassa viikonloppuisin armeijakavereitten kanssa mutta tunsi yleensä morkkista ja rakasti mua paljon ja sanoi että lapsi antaa hänelle elämäänsä tarkoituksen. Uskoin että lapsi muuttaisi häntä, tajuaisi mitä lapsi merkitsee. Vaikka kun kuuli että olin raskaana toivoi että tekisin abortin mutta se pian kuitenkin unohtui..



Lapsi sitten syntyi. Terve poika. Miehellä oli armeija loppupuolella ja hankki oman pikku yksiönsä. Pian lapsen syntymän jälkeen hänellä oli taas suhde jonkun toisen kanssa. Seksisuhde. Valehteli naiselle että olen miehen kanssa etäinen sun muuta. Kun sain tietää niin tämäkin nainen unohtui nopeasti. Olimme hänelle ne tärkeimmät. Ehkä voisimme olla perhe taas, näin hän mietti.



on-off leikkiä päivästä toiseen. Me tavallaan seurustelimme, mutta mies ei osannut seurustella ja emme siis olleet pariskunta.



En tiedä miten selvisin tuosta vuodesta. Se oli rankkaa.



Nyt on tämä vuosi lopuillaan. mies on sekoillut enemmän ja vähemmän. Menettänyt korttinsa uudestaan. Välillä ei nää lastaan moneen viikkoon kun häntä masentaa. Hän on käyttänyt henkistä väkivaltaa.



Käännekohta tapahtui elokuussa. Ehkäisystä huolimatta olen hänelle raskaana. Hän ei halunnut viettää kanssamme aikaa mutta tiesin että sillä välin hän puol tuntemattomia pyysi luokseen ja vaihtamaan numeroitaan ja seksikin kuulema kelpaisi... Tärkeysjärjestys hänen elämässään on muuttunut.



Elokuussa laiton miehen tiukille ja sanoin että mitä hittoa sä haluat. Sanoin että muuttaisin pois. Hän hakkasi silloin mut. Käsi oli ihan mustana ja potkaisi mahaankin, jota en anna koskaan anteeksi. Silloin päätin kun jälleen itkin hänen takiaan että en jää enää tähän sotkuun.



Ajatus on voimistunut ajan kuluessa.



Nyt sain ihanan kämpän täältä kotipaikkakunnaltani (lopultakin!) ja tänään oli soveltuvuus koe ammattikorkeeseen. Olen lapselleni parempi äiti kuin ennen. Jaksan touhuta hänen kanssaan paremmin kuin ennen. Nyt ei ahdista ja masenna koko ajan. Porskutan eteenpäin.



Käyn välillä hoitamassa välttämättömiä asioita vielä miehen paikkakunnalla koska minulla oli kämppä siellä.

Miehestä ei kuulunut 4 viikkoon mitään kun viimeksi kävin siellä. Ei kysyny pojan kuulumisia tai halunnut nähdä. Kysyin haluaako nähdä poikaa niin sanoi vaan että hän ei jaksa vaatia mitään.. Häntä vähän masentaa, että hän käy vaan koulua ja elämä on yhtä paskaa. Lääkkeitäkin syö ( niin kuin koko suhteemme ajan ja ennen sitä)



Sanonut että hän pystyy antamaan pojallemme vain joka toinen viikonloppu isyyden ja jos sanoisin hänelle joskus jotain pahasti niin hän ei varmaan näkisi enää poikaansa. Hänen vanhempansa "ymmärtävät" miestä paljon ja hänessä ei ole heidän mielestään vikaa.



Psykologilla olen käynyt yksin ja erikseen. Hänen mielipiteensä asiata on tämä : Hän on liikaa kiinni vanhemmissaan ja kysyy heiltä kaikki asiat mitä hänen pitäisi tehdä ja miten. Hän ei ole elännyt murrosikäänsä ja on nyt elämässä sitä. Hän yrittää riuhtaista itsensä vanhemmistaa mutta samalla sitten minä ja lapsikin olimme ahdistava asia josta piti päästä eroon.

Meidän suhteessa ei ollut mitään vikaa eikä meidän olisi tarvinnut käydä pariterapiassa vaan miehen olisi pitänyt hoitaa henkilökohtaisia ongelmiaan jotka vaikuttivat sitten lopulta meidänkin suhteen päättymiseen.



Mies rakastaa meitä. Kun kävimme sanoi että ikävä tulee ja rakastaa, vaikka ei osaa seurustella. Hän jatkaa elämäänsä samalla lailla. Käy viikonloppuisin ryyppäämässä. Puoltuntemattomille avautuu pahasta olostaan ja yrittää nähdä ja vaihtaa puhelinnumeroita. Mielestäni hän yrittää etsiä sisältöä elämään. Hän ei ole onnellinen, hän on sanonut että ei tiedä mikä hänet tekee onnelliseksi. Minusta hän alkaa mennä samalle tasolle kuin ennen seurustelua. Hänellä on ulkonäköongelmia. Lihonnut 5kg.. varmasti juomalla saatu ja on paljon porukoittensa luona. Tappelussakin oli ollut..



Hän on kuin pahainen teini. Hän ei puhu totta vaan mielistelee. Sanoi että hän ei kavereitaan mielistele, mutta mua ja vanhempiaan kyllä kun välittää meistä eikä halua tuottaa pettymystä.Siinä ei ole mitään aitoa. Silloin ensimmäien pettämisen jälkeen myönsi että mielisteli. Tavallaan multa katosi pohja meidän suhteen aitouteen. Mikä oli totta ja mikä ei?





Anteeksi sekava teksti! Kysykää jos jäi epäselväksi.

Mies on nyt 21 ja minä 24.



Tällä hetkellä tilanne on se että olen raskaana, hoidan poikaani yksinäni. Saimme oman kodin ja minä pääsen töitä tekemään täällä. Elämä menee eteenpäin.



mutta.. Mietin vain että miten mua on huijattu näin paljon. Mikä on totta ja mikä ei? Missä on se mies jolla oli samat unelmat kuin mulla? Joka oli vastuuntuntoinen ja rakastava. Nyt nään edessäni vain teini-ikäinen miehen, johon en olisi koskaan rakastunut jos hänet olisin kohdannut.



Ihmisestä ei voi tietää kuin vasta elämällä että minkälainen on. ok, etenimme nopeaa vauhtia ja olimme nuoria, mutta se ei tehnyt suhteestamme epäonnistumista. Voidaan josittella että olisitte kattonu kauemmin ja odotttaneet, tyhmiä olette.



Mies elää koko ajan jossain kriisivaiheessa.

En tiedä olenko minäkin tulossa hulluksi, mutta jotenkin toivon että mies kasvaisi oikeasti mieheksi ja ottaisi vastuunsa lapsestaan ja tulevasta. Rakastaa meitä, mutta ei osaa olla meidän kanssa. Toivon että hän palaisi vielä luoksemme kun on saanut itsensä kuntoon. Takaisin häntä en nyt ottaisi ja hän ei tulisikaan koska ei osaa seurustella.. Ajatuskin tuntuu ahdistavalta ja hänen tapansa elää on juuri se että hän juoksee ahdistavia asioita karkuun ennemmin kuin kohtaa ne..



Huh kiitos jos jaksoitte lukea. En tiedä uskallanko lukea minkälaista kommenttia saan, mutta pyydän että tunnen itse epäonnistuneeni täysin, mutta en vaihtaisi kahta lastani mihinkään. Rakastan miestä edelleenkin ja nämä koettelemukset ovat kasvattaneet mua ihmisenä paljon. Uskokaa tai älkää että en vaihtaisi kokemusta pois että tapasin mieheni, mutta sen ottaisin pois että asiat meni näin perseelleen, mutta se ei tainut olla musta kiinni..