Minulla on varmaan synnytyksen jälkeinen masennus, mutta en uskalla mennä psykologille .:(

Ehdottomasti menisin yksityiselle, esim. psykiatrille, luulisin, että KELA korvaa siitä osan. Julkisella puolella on arpapeliä, miten suhtaudutaan, tuleeko sossu vai ei jne. On upeita, ammattitaitoisia sossuntätejä, mutta sitten alalla on myös paljon mielivaltaa, kuten perheet on alkaneet huomata.

Mene yleislääkärille, saat lääkkeet. Ne kuule auttavat ihan oikeasti synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

Kokeilisin ensin mieluummin psykoterapiaa tms.



ap

Nuo järjettömät pelot kertovat vain depiksestäsi, eivät ole totta!!!! Ensinnäkin se, että on masentunut ei todellakaan ole mikään huostaanoton syy, päinvastoin ongelma on, että todella pahoissa olosuhteissa olevia lapsia EI oteta huostaan kuin että joku otettaisi siksi, että äiti käy hoitamassa itseään!!! Nyt suurentelet asiaa siksi,että voimasi ovat lopussa. Hyvä vanhempi (joka sinä ilmiselvästi tahdotkin olla) hoitaa mielenterveyttään ja hakee apua!

olenko millään mustalla listalla, mutta itkin neuvolan terkalle pahaa oloani ja pääsin psykoterapiaan psykologille. Terapia kunnan kautta ei maksa minulle mitään. Minulla kyse oli elämän mittaan kertyneistä, selvittämistä vaativista asioista, vauva-aika vain laukaisi masennuksen.



Synnytysmasennus on yleistä, ei sen takia sossun kohteeksi joudu. Voimia! Toivon, että haet apua! Masennuksesta yleensä sanotaan, että pitäisi selvittää myös syyt ja ehdottomasti hoitaa muutenkin kuin lääkkeillä. En tiedä synnytysmasennuksesta, onko se jotenkin "suoraviivaisempaa" ja niin tilanteeseen liittyvää, että pelkät lääkkeetkin auttavat. Voi olla.

Nyky-Suomessa valitettavasti tuo pelko on ihan aiheellinen. Sossut saattavat tulkita tilanteet toisin kuin asianomainen itse. Huostaanottojen matalaan kynnykseen ja suureen määrään Suomessa on kansainvälisestikin jo kiinnitetty huomiota. Myös monet poliitikot ovat onneksi heränneet tässä suhteessa todellisuuteen.



Lääkäri voi myös antaa terapiaa, ei pelkästään lääkkeitä. Esim. kaikki psykiatrit ei kirjoita lääkkeitä liukuhihnalta.

mielessä suoraviivaisempaa, että sen syntysyyt ovat ainakin osin hormonaalisia. Masennuin itse syvästi ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen ja toipuminen kesti muutaman vuoden ilman lääkitystä.



Pelkäsin kokemukseni vuoksi toisen lapsen syntymää jo etukäteen. Lääkärin suosituksesta ennakoiva lääkitys aloitettiin heti toisen lapsen syntymän jälkeen ja lääkäri myös suositteli olemaan imettämättä, jotta hormonit tasoittuisivat. Näillä eväin mentiin 4 kk, jolloin luovuin lääkkeistä, eikä masennusta koskaan päässyt kehittymään.



Tarvitseeko sanoakaan, että kuopuksen vauva-aika oli aivan erilainen kokemus kuin esikoisen kanssa. Esikoisen vauva-ajasta en muista yhtään mitään. Pelkkää pimeyttä koko aika, eikä kiintymyssuhdekaan ole ihan samalla tasolla kuin kuopuksen kanssa.

Ja kun sitten rupesin kerran itkemään neuvolassa, täti pakotti mut lupaamaan että haen apua itselleni. Mua pelotti hirveästi että joudutaan lastensuojeluun tai jollekin mustalle listalle ja erityistarkkailuun jne sen takia. Mutta menin sitten tk-lääkärille ja sain masennuslääkereseptin. Siitä on nyt kuukausi, ja lääke on auttanut kyllä. Enää ei tunnu niin pahalta eikä pelotakaan niin paljon.

Niin monet näyttävät pelkäävän avun hakemista, että tuskinpa pelko ihan tuulesta temmattu voi olla. Kyllä se jostain todellisesta ilmiöstä kertoo. Jotkut poliitikot ovat itse asiassa ottaneet tämän esille blogeissaan ja kiinnittäneet huomiota siihen, että sossun pitäisi joka tilanteessa toimia niin, että se olisi perheille todellinen vaihtoehto hakea apua. Ja että perheet voisivat luottaa sossuun, joka alun perin kuitenkin oli tarkoitettu lasten ja vanhempien tueksi.

Rohkeasti vaan apua hakemaan! Se että haet apua pahaan oloosi on hyvä asia. Mieti vaihtoehtoa: et hae apua, menetetät toimintakykysi jne, silloinhan vasta asetat perheesi todelliseen vaaraan. Ei masennus ole syy mihinkään kyttäykseen / huostaanottoon viranomaisten puolelta.



t: synnytyksen jälkeisen masennuksen läpikäynyt ja siihen apua hakenut ja saanut kohtalotoverisi

minä en ollt masentunut, mutta elämäntilanteeni oli ahdistava. Siellä oli asioita, joihin en pystynyt itse lainkaan vaikuttamaan.

Meillä EI kuitenkaan ollut väkivaltaa eikä alkoholia eikä uskottomuutta eikä puolison masennusta tms. klassista.

En ala yksilöimään niitä asioita.



Juttelin aina neuvolassa vauvan kanssa käydessä näistä asioista. Terkka kyseli aina, olenko masentunut. Sanoin aina että ei, mutta nämä asiat aiheuttaa ahdistusta.

Tiesin, mikä helpottaisi, en vain voinut itse semmoista tehdä tai vaikuttaa siihen. Ja olin tavallaan siksi jumissa.



Kerran sitten repesin ja itkin ulos ihan kaiken, Kaiken.

Purkaukseni ei liittynyt omiin lapsiini. En puhunut heistä mitään. Itkin ne epäkohdat, mitä oli. En vain älynnyt kertoa, että lapseni ja arjen hoidan. En samalla tarmolla kuin normaalisti, sillä oikesti olen todella aikaansaapa ja tarmokas, nyt mentiin puolella siitä ja tiedän, ettei kaikki vastasyntyiden äidit tee sitäkään mitä minä vajaatehoisena.



neuvolassa kuitenkin tehtiin meistä semmoinen lastensuojeluilmoitus, että oksat pois. lapsia ei viety, mutta uhka oli ihan todellinen.



En ikinä, IKINÄ EN enää luota kunnalliseen, en koskaan kerro kellekään tämmöiselle pahasta olostani.



Ja sekin niukka mitä kerron - sekin ymmärretään väärin! Terkkarit oikeasee teksteissään ja kirjaava sinne omiin tietoihinsa johtopäätöksiä, jotka eivät perustu siihen mitä sanoo, vaan olettamukseen. Ei kannata ajatella ääneen.





Jos ap haluaa kelan terapiaan, se vaatii psykologikäynnit, kartoutukset, b-lausunnon ja

jotta masennuksesi olisi todellinen kelankin silmissä, myös lääkityksen.

En ole kelan etuuskäsittelijä enkä lääkäri, mutta käsieni kautta kulkee paljon näitä psykoterapiahakemuksia, ja ne hylätään jopa semmoisilta, jotka suunnilleen vaan makaa sängyssä eikä kyekene tuottamaan edes kokonaista järkevää lausetta masennuksensa takia.

Rohkeasti vaan apua hakemaan! Se että haet apua pahaan oloosi on hyvä asia. Mieti vaihtoehtoa: et hae apua, menetetät toimintakykysi jne, silloinhan vasta asetat perheesi todelliseen vaaraan. Ei masennus ole syy mihinkään kyttäykseen / huostaanottoon viranomaisten puolelta. t: synnytyksen jälkeisen masennuksen läpikäynyt ja siihen apua hakenut ja saanut kohtalotoverisi

Lääkäri tai terkka saattaa ymmärtää, että äiti on niin uupunut, ettei kykene hoitamaan lasta eli lapsen turvallisuus ja hoito on vaarassa. Silloin on syy tehdä lastens. ilmoitus. Kun em. alan viranomainen soittaa lastensuojeluun, että äiti ei kykene lasten hoidosta,se otetaan todellakin vakavasti. Mitä sitten tapahtuu, kaikki riippuu sosiaalityöntekijästä. Se on ihan sossukohtaista, arpapeliä siis. Voi olla että saa perhetyön käynnit, tukea ja apua. Voi olla että joutuu tiiviseen ympärivuorokautseen tarkkailuun (turvatalo, ensikoti) ja huostaanottouhan.

sellainen kokemus, että mielenterveyspuolen tiedot eivät näy muille terveydenhuoltohenkilökunnalle, siis yleislääkäreille, neuvolaan jne.



Eiköhän masennus ole nykyään niin "tavanomainen" juttu (ts. siitä puhutaan avoimesti, eikä se ole sellainen tabu kuin ennen), ettei sulla ole mitään vaaraa joutua lastensuojelun asiakkaaksi. Kannattaa kuitenkin hankkia sitä apua NYT, ennen kuin asiat menevät pahemmaksi. Jos jatkat vaan elämää ahdistuneena, saattaa ollakin, että sun on pakko alkaa syömään lääkkeitä, jos esim. alat oirehtia unettomuudella.



Mulla on itsellä takana keskivaikea masennus, joten jotain tästä tiedän. Mm. sen, ettei se parane itsestään sinä aikana, kun välttelee yhteydenottoa psykologiin. Been there, done that! Älä tee samaa virhettä kuin minä.

Kokeilisin ensin mieluummin psykoterapiaa tms.

ap

En mitenkään väheksy lääkkeitä, mutta minusta ne voivat olla pelkkä terapian tuki. Mahdollisuutat purkaa mieltään lotettavalle hekilölle ei korvaa mikään! Kannustan sinua siis terapiaan, mutta yksityiselle, jos vain mahdollista! Julkisella puolella kun voi tapahtua kaikenlaista...

sellainen kokemus, että mielenterveyspuolen tiedot eivät näy muille terveydenhuoltohenkilökunnalle, siis yleislääkäreille, neuvolaan jne. Eiköhän masennus ole nykyään niin "tavanomainen" juttu (ts. siitä puhutaan avoimesti, eikä se ole sellainen tabu kuin ennen), ettei sulla ole mitään vaaraa joutua lastensuojelun asiakkaaksi. Kannattaa kuitenkin hankkia sitä apua NYT, ennen kuin asiat menevät pahemmaksi. Jos jatkat vaan elämää ahdistuneena, saattaa ollakin, että sun on pakko alkaa syömään lääkkeitä, jos esim. alat oirehtia unettomuudella. Mulla on itsellä takana keskivaikea masennus, joten jotain tästä tiedän. Mm. sen, ettei se parane itsestään sinä aikana, kun välttelee yhteydenottoa psykologiin. Been there, done that! Älä tee samaa virhettä kuin minä.

miksei siis terveyskeskuslääkärillekin.

http://www.aima.fi/

siellä on vertaistukipuhelin, sieltä voisit saada tietoa miten hoito yleensä etenee

http://www.aima.fi/yhteystietoja/





Hae rohkeasti apua ennenkuin tilanne pahenee entisestään!

Lapesi aistii koko ajan mielentilasi. Jos olet masentunut, se vaikuttaa häneen todella. Vaikkei sitä nyt heti huomaisi. Tasapainoisen äidin lapsi voi paremmin nyt ja myöhemmin.



Mene lääkäriin. Pyydä masennuslääkettä. Se on se eka juttu. Sitten menet psykologille - voit jutella tästä jo lääkärin kanssa. Eli alkuun lääkitys, että saadaan sinut vähän paremmalle mielelle. Sitten juttelemaan psykologille. Jos haluat psykoterapiaan, ymmärräthän, että se vie vuosia. Jos haluat parantua masennuksesta, haet lääkettä ja käyt psykologilla. Lääkkeitä ei tarvite syödä kauan, älä pelkää että joudut vuosia syömään lääkkeitä synnytyksen jälkeisen masennuksen vuoksi.



Jos et hae apua, niin siinä tapauksessa neuvolassa varmasti jossain vaiheessa huomataan masennuksesi ja sitten ne lähettävät sossun tädit teille. Mutta jos itse hoidat itseäsi kuntoon, ei tähän ole tarvetta. Voit vaikka sanoa neuvolassa, että hait masennuslääkettä ja käyt psykologilla, jotta masennus ei pahene. Näin siellä ymmärretään,että kykenet huolehtimaan itsestäsi ja lapsestasi.



Mutta nyt on aika toimia. Soita nyt heti lääkärille, älä jätä asiaa huomiseen!

Mä masennuin toisen lapseni syntymän jälkeen. Jälkitarkastuksessa lääkäri kysyi, kuinka voin. Purskahdin itkuun. Hän laittoi samantien lähetteen neuvolapsykologille, joka otti yhteyttä jo muutama päivä myöhemmin. Vastaanotolle pääsin kahden viikon sisällä ja kävin siellä kerran viikossa kevään ajan.



Pelkkä puhuminen auttoi. Lääkitystä en olisi edes tahtonut (viimeaikaisten tutkimusten valossa suhtaudun hyvin skeptisesti mielialalääkitykseen lievän masennuksen hoidossa). Kemiat psykologin kanssa eivät menneet täysin yksiin, ja koin hänen kokemattomuutensa vähän ongelmallisena - hän turvautui herkästi kliseisiin ja itsestäänselvyyksiin (mulla siis on aiempaakin terapiataustaa). Mutta pointti olikin, että pääsin itse sanoittamaan tuntemuksiani jollekin objektiiviselle, viileälle korvalle, jolla ei ole omaa perhe- tai ystävyyssuhdetta muhun, ei siis aiempaa "painolastia". Ja jonka ainoa homma on istua ja kuunnella.



Kesää kohden aloin voida selvästi paremmin, ja kesätauon jälkeen en kokenut enää tarvitsevani terapiakäyntejä. Minulla säilyi kuitenkin optio ottaa koska tahansa psykologiin yhteyttä, jos tilanne muuttuu. Nyt vauva on kohta vuoden ikäinen ja tunnen oloni taas normaaliksi.



Vihaisuus, itkeminen, kireys ja alakuloisuus ovat ihan hyväksyttäviä tunteita myös pienen lapsen äidille - kunhan niiden vastapainona on tarpeeksi onnea, iloa ja hauskuutta. Uskon, että ihminen tietää kyllä itse, missä menee normaalin raja omalla kohdalla. Minä olin masentuneena ihan kamala ämmä, itseäni, miestä, lapsia ja koiraa kohtaan. En kestänyt yhtään mitään vastoinkäymisiä. Saatoin vajota lattialle itkemään, jos vahingossa annostelin kahvinkeittimeen yhden mitallisen liikaa.



Mä käytin oman tilani arvioinnissa ihan raakaa matematiikkaa: viikon seitsemästä päivästä silloin masentuneena ehkä yksi tai kaksi oli semihyvää, muut aika kamalia. Nykyään suhde on toisinpäin.



En usko että olisin toipunut ilman terapiaa, yksityiselle ei tässä elämäntilanteessa olisi ollut varaa mennä, vaikka aiemmin olen yksityisellä käynytkin. Mitään kyttäystä tai ahdistelua en ole neuvolan taholta kokenut. Terveydenhoitaja on aina vauvan neuvolakäynneillä kysynyt, kuinka voin, ja olen vastannut rehellisesti 'hyvin'. Sen kummemmin ei asiaan ole enää palattu.



Ap, hae apua. Hyvällä tuurilla lievästä masennuksesta saattaa toipua ilman apua (uskon, että esikoisen vauvavuonna minulle kävin näin, nyt tajuan vasta jälkikäteen, että mun oireet oli silloin ihan samat, vaikka mitään diagnoosia en koskaan saanut). Mutta ei välttämättä. Lievä masennus saattaa ilman hoitoa pahentua, ja siitä suosta ei sitten enää omin voimin noustakaan. Musta riski "viranomaisten kyttäykseen" on todella pieni verrattuna siihen, että hoidotta jäävä masennus pahentuu siihen pisteeseen, jossa se todellakin uhkaa omaa ja lapsesi terveyttä ja jopa henkeä.



Voimia!