Millaiset kotikonstit auttavat ahdistuneisuuteen? Usein tuntuu, että kurkkua puristaa ja

Mä turvaudun niihin! Konjakki siksi et se on niin helvetin pahaa ettei sitä tee mieli yhtä pientä hörppäystä enempää, mut se tehoaa eikä ole vaaraksi tuollaisena annoksena satunnaisesti mitenkään. Eikä myöskään mene pilalle vaikka olisi kauan avattuna kaapissa.

edellyttää ahdistuksen aiheen vastaanottamista mieleen. Virallinen mt-diagnoosiin liittyvä ahdistus on juuri tuota, jolle ei näytä löytyvän syytä. Syy sillä toki on, mutta ei mitään ilmiselvää syytä, joka liittyisi tiettyyn tapahtumaan tms.



Ahdistukseen auttaa fyysinen rääkki ja huomion kiinnittäminen muualle. Näin tulee kuitenkin tehdä vaan, jos olo on niin kamala, että muuten luulee että kuolee!



Seuraava vaatii uskallusta ja on mun mielestä ainoa oikea tie ja tuskallisin tie.



Nyt alat kuuntelemaan itseäsi. Älä mieti mikä ahdistaa, vaan odota että se tulee. Ja kun se on tullakseen, anna sen tulla. Istu sohvalle, laita silmät kiinni. Ota se vastaan. Se on vaan tunne ja et voi kuolla siihen. Vastausta et siihen kysymällä löydä ja näinkin se vie kauan. Ole vaan siinä tilassa ja odota & kuulostele. Anna mieleen tulla ihan mitä tahansa ajatuksia.



Ja kun tuntuu liian pahalta, niin lopeta. Ja tee ne jutut, jotka sua yleensä auttaa.



Mun mielestä kuitenkin ahdistus on aina mielen sisällä oleva huoli, joka ei pääse ulos sinusta sanoina tai ajatuksina. Sitä pitää houkutella, olla rauhassa ja kuunnella. Itsellä jos tuntui liian pahalta, aloin "hoitaa" itseäni. Eli mielessäni puhuin itselleni rakastavasti ja hoivaavasti. (Täähän on tavallaan vaan mantraa ja uskottelua, joka ei johda mihinkään.)



Itse olen nyt parantunut. Ahdistusta kesti muutaman vuoden. Hullu en kai ollut ikinä, mutta vaikeassa elämäntilanteessa ja umpikujassa, josta en enää päässyt ulos itse. Toi keino mitä neuvoin, on terapeutin mulle neuvoma. Sitä ei toki neuvota missään kamalassa pelkotiloissa velloville! Vaan pitää olla jo tarpeeksi vahva ja luottoa siihen, että selviää (eikä esim. mene psykoosiin: koska sehän se vastaanottamisen pelko oli ainakin mulle! Että nyt jos annan kaiken (hulluuden) tulla ulos, niin paluuta ei ole. Että niiden ajatusten pitäminen sisällä, piti minut järjissäni. Näin ei ollut lopulta, vaan päinvastoin.



Olipas sekavaa :) Mutta ihan normaalia puhetta psykoterapian käyneille.



Toivottavasti löydät avun!

Tässä ongelma on tietysti se, että se mitä sä sitten vastaanotat sieltä mielesi syövereistä, pitäs pystyä käsittelemään myös. Enkä tiedä, kuinka helppoa se sitten itsekseen on.



Lähtökohtana kuitenkin pidä mielessä, että kiellettyjä ajatuksia ja tunteita ei ole. Ja älä odota että sieltä tulee mitään kokonaisia ajatuksia tai lauseita. Vaan pelkkiä epämääräisiä fiboja. Mutta mitä enemmän niihin tutustuu, sitä parempi.



Sairauksien pelkoa oli alkuvaiheessa myös itsellä. Selitin sen niin, että se on aivojen tapa tehdä rationaalisiksi ne epämääräiset tunteet itsessä, joille ei löydä syytä. Ts. jos pelottaa, pitää etsiä syy sille. Ja sairauksia on nyt helppo pelätä.

hakemaan diagnooseja ja lääkepurkkia viereen.



Ahdistuneisuutta voi aiheuttaa väsymys, hormoonimyrskyt ja ahdistus kuuluu pienten lasten äitien äidiksi kasvuunkin. Eli huoli omien lasten voinnista ja turvallisuudesta.



Joskus kurkun puristusta aiheuttaa jumissa olevat hartiat, nikamalukot yms. Kun on niiden asioiden vuoksi hengitysvaikeuksia niin alkaahan se ahistaa kun tuntuu, että kurkkua kuristaa. Käynti fyssärilla tai kiropraktikolla riittää.



Normaali ihmisellä tulee myös ahdstuksia. Kuuluu ihan normaaliin kasvuun. Monilla meillä on hylkäämisenkokemuksia yms. mitkä tulevat mieleen kun lapset on pieniä. Lapsiensa elämää peilaa omien kokemusten kautta.



Jos lähtee jokaisesta ahdistuksesta hakemaan pilleripurkkia, ei taitais montaa työkykyistä löytyä.



Ota ahdistukset vastaan ja ajattele, että kaikilla niitä on jossain vaiheessa. Se voi olla merkki siitä, että kaipaat rentoutushetken tai lisää unta. Ruokavaliokin voi vaatia petraamista. Lisäksi liikunta lisää hyvää oloa.



Itse saan ahdistuskohtaukset pois kun heittäydyn 10 minuutin torkuille. Elimistö on liian väsynyt ja oireilee tällä tavoin.



Toki on helpompaa heittäytyä sairaan rooliin ja hakea muutama viikko saikkua ja pilleripurkki. Niillähän saa kivan olon.



Mutta itseään voi kuunnellakin.

on raportoitu kuolemantapauksia kun on laitettu hyperventiloiva ihminen hengittämään paperipussiin. Mieluummin omat kädet suun eteen kupiksi ja hengittää siihen.

Pienet lapset ovat hoidettavana enkä viitsi harvoja vapaahetkiäkään ihan tuollaiseen käyttää.



Mutta olen kyllä kova analysoimaan asioita ja myös itseäni. Olen tehnyt mm. seuraavia päätelmiä:



- Ahdistuneisuus on merkki jonkinlaisesta ylikuormituksesta elämässä (esim. työhuolet, kotihuolet)

- Olen myös luonteeltani vaativainen itseäni kohtaan, vähemmästäkin ihminen ahdistuu

- Olen kokenut lapsuudessani perusturvallisuutta horjuttaneen asian, joka edelleen syö kykyä elää ajatellen, että kaikki menee hyvin tai kaikki järjestyy. Ei kaikki mennyt hyvin silloinkaan, miksi menisi nyt?

- Usein mieli etsii ahdistukselle konkreettisia kohteita. Tällä minäkin selitän sairauksien ym. pelot. Naurettavinta on, että silloin jos oikeasti sairastuu, asian kuitenkin pystyy käsittelemään ihan järkevästi. Olen sairastunut kaksi kertaa kroonisesti, en tosin henkeä uhkaavasti.

- Sairaudet pelottavat myös siksi, että ahdistuneena tuntee herkästi tekevänsä kuolemaa, ja koska sairauksiin voi kuolla, on sitten varmaankin sairas



Liikunta varmaan tekisi hyvää. Olen aikaisemmin harrastanut sitä enemmän, mutta nyt se on jäänyt turhan vähälle.



ap

Siis kuka täällä on puhunut muka lääkkeistä paitsi sinä? Kotikonsteja pyydettiin ja niitä myös annettiin.

Silloin joskus tuntui etten saa happea jos yhtään alan miettimään mitään ja kärsin varmaan vuoden kaksi jatkuvasta jännittyneestä olosta mahassa.



Myöhemmin tajusin että ahdistui johtui siitä että olin juuri hyvin vaativa itseäni kohtaan ja koulu- ja työasiat tuntuivat kuristavan minut. Lisäksi yritin väen vängällä saada toimimaan parisuhteen, joka oli minulle aivan väärä.



Ahdistus helpottui kun opettelin relaamaan vaatimusteni kanssa, mm. lähdin ulkomaille kesäksi sen sijaan että olisin mennyt oman alani kesätöihin kotimaissa. Lisäksi lopulta erosin miesystävästäni mikä vapautti minua.



Kävin myös psykologilla mutta muutama keskustelu riitti. En lopulta tarvinnut terapiaa. Vaalin kuitenkin yhä hänen neuvojaan, mm. sitä että minulla on taipumus tehdä elämääni" pakkoja". Eli kuvittelen esim. että on pakko urheilla tietty määrä viikossa, pakko olla työelämässä tietyssä vaiheessa, pakko mennä naimisiin jne. Haluan näitä asioita oikeasti mutta piti siis osata luopua siitä henkisestä ajatuksesta, että niin olisi "pakko" tehdä.

niin ei ehdi ahdistua; puiden pilkkominen, talon lämmittäminen, lumen kolaaminen, auton pesun jne. Ellei jaksa niin tabletti kielen alle: xanor tai vastaava.

Ehkä olen liian melankolinen ja pessimistinen. Mielestäni elämä vain on täynnä ikäviä asioita. Kuolemia, sairauksia ynä muuta. Vanhenemme koko ajan, ei ainakaan parempaan suuntaan mene. Toki koen ilonkin hetkiä joskus, mutta taustalla on surullinebn vire kuitenkin aina.

edellyttää ahdistuksen aiheen vastaanottamista mieleen. Virallinen mt-diagnoosiin liittyvä ahdistus on juuri tuota, jolle ei näytä löytyvän syytä. Syy sillä toki on, mutta ei mitään ilmiselvää syytä, joka liittyisi tiettyyn tapahtumaan tms.

Ahdistukseen auttaa fyysinen rääkki ja huomion kiinnittäminen muualle. Näin tulee kuitenkin tehdä vaan, jos olo on niin kamala, että muuten luulee että kuolee!

Seuraava vaatii uskallusta ja on mun mielestä ainoa oikea tie ja tuskallisin tie.

Nyt alat kuuntelemaan itseäsi. Älä mieti mikä ahdistaa, vaan odota että se tulee. Ja kun se on tullakseen, anna sen tulla. Istu sohvalle, laita silmät kiinni. Ota se vastaan. Se on vaan tunne ja et voi kuolla siihen. Vastausta et siihen kysymällä löydä ja näinkin se vie kauan. Ole vaan siinä tilassa ja odota & kuulostele. Anna mieleen tulla ihan mitä tahansa ajatuksia.

Ja kun tuntuu liian pahalta, niin lopeta. Ja tee ne jutut, jotka sua yleensä auttaa.

Mun mielestä kuitenkin ahdistus on aina mielen sisällä oleva huoli, joka ei pääse ulos sinusta sanoina tai ajatuksina. Sitä pitää houkutella, olla rauhassa ja kuunnella. Itsellä jos tuntui liian pahalta, aloin "hoitaa" itseäni. Eli mielessäni puhuin itselleni rakastavasti ja hoivaavasti. (Täähän on tavallaan vaan mantraa ja uskottelua, joka ei johda mihinkään.)

Itse olen nyt parantunut. Ahdistusta kesti muutaman vuoden. Hullu en kai ollut ikinä, mutta vaikeassa elämäntilanteessa ja umpikujassa, josta en enää päässyt ulos itse. Toi keino mitä neuvoin, on terapeutin mulle neuvoma. Sitä ei toki neuvota missään kamalassa pelkotiloissa velloville! Vaan pitää olla jo tarpeeksi vahva ja luottoa siihen, että selviää (eikä esim. mene psykoosiin: koska sehän se vastaanottamisen pelko oli ainakin mulle! Että nyt jos annan kaiken (hulluuden) tulla ulos, niin paluuta ei ole. Että niiden ajatusten pitäminen sisällä, piti minut järjissäni. Näin ei ollut lopulta, vaan päinvastoin.

Olipas sekavaa :) Mutta ihan normaalia puhetta psykoterapian käyneille.

Toivottavasti löydät avun!

Mulle auttoi myös Robert Leahyn (toivottavasti kirjoitin oikein) kirja Älä huoli. Monet suhatutuvat nuiavsti nihin itsehoito-elämäntaito-oppaisiin (ja usein ihan syystä), mutta se on todella hyvä kirja!

nyt sekoitetaan kaksi asiaa: huolista ja ylisuorittamisesta syntyvä "ahdistus" ja sitten eksistentiaalinen tuska, jota taas ei mikään "Älä huoli" kirja pysty poistamaan.

Ja sitten on vielä sisäisistä ristiriidoista aiheutuva tuskaisuus.

Tässä ongelma on tietysti se, että se mitä sä sitten vastaanotat sieltä mielesi syövereistä, pitäs pystyä käsittelemään myös. Enkä tiedä, kuinka helppoa se sitten itsekseen on.

Lähtökohtana kuitenkin pidä mielessä, että kiellettyjä ajatuksia ja tunteita ei ole. Ja älä odota että sieltä tulee mitään kokonaisia ajatuksia tai lauseita. Vaan pelkkiä epämääräisiä fiboja. Mutta mitä enemmän niihin tutustuu, sitä parempi.

Sairauksien pelkoa oli alkuvaiheessa myös itsellä. Selitin sen niin, että se on aivojen tapa tehdä rationaalisiksi ne epämääräiset tunteet itsessä, joille ei löydä syytä. Ts. jos pelottaa, pitää etsiä syy sille. Ja sairauksia on nyt helppo pelätä.

Olen todennut täysin saman, ei parane mennä karkuun sitä ahdistusta, mulla ainakin se tulee aina vastaan, lupaa kysymättä ja yllättäen.

Joka aamu mulle tulee ahdistuksia ja ne tuntuvat kurkussa. Tiedän jo aika paljon mistä ne kumpuavat, mutta pelkkä tieto ei auta kun ne pitäs päästää ulos!

Käyn terapiassa ja oon huomannut että mulla on kohtalaisen toimiva konsti se että keskityn vain kehon tunteisiin ja hengittelen.

Samalla kerron muistikuvista(takaumista)ja olenkin

sitten lapsuuden tapahtumissa.

Pahimmat solmut ovat tavoittamatta, pitäis löytää

konstit siihen miten puran vanhat lukitut ahdistukseni pois. Ne ovat kehossa.

Ja tosiaan, tunteet eivät tapa.

Keho muistaa, vaikkei itse muistaiskaan. Ne on alitajusia juttuja, voivat laueta mistä lie. Ja niistä pääsee eroon sitten kun ymmärtää mitä ne on.



t. 3 & 4 yms.

Keho muistaa, vaikkei itse muistaiskaan. Ne on alitajusia juttuja, voivat laueta mistä lie. Ja niistä pääsee eroon sitten kun ymmärtää mitä ne on.

t. 3 & 4 yms.

Just näin, mäkin oon tallettanut vaikka mitä kehooni kun en muuta voinut ja nyt olis aika aukaista tuo vyyhti.

Onko sohvalla hengittely ainoa keino? Minä olen pari vuotta sitten käynyt 2 kertaa psykologilla, mutta se oli lähinnä jutustelua. Minulle tuli olo, että psykologi piti minua liian selväjärkisenä mihinkään terapiaan. Vähän sellainen "mitä sä täällä teet, terve ihminen" -olo tuli. :/



ap

Ja jos haluaa saada tuloksia aikaan, on sitouduttava ihan oikeaan terapiaan.



Oletko kovasti lääkkeitä vastaan? Itse olen saanut avun tuskaisuuteeni ja ahdistukseeni masennuslääkkeistä.Pystyn elämään normaalia elämää, mikä jo itsessään on terapeuttista aktiviteetteineen, haasteineen ja sosiaalisine kontakteineen.

mä luulen, ettei kukaan jaksa tehdä sitä työtä ja nähdä sitä vaivaa, ellei ole tarpeeksi huonossa jamassa. Itsekin huomaa, että heti kun menee paremmin, niin ei jaksa tehdä hommia tämän itsetuntemuksen eteen, jota mielenterveys mulle ainakin pohjimmiltaan on.



Siihen pystyy vasta, kun muuta vaihtoehtoa ei ole. Tämän takiahan ne haluaa myös vähentää/lopettaa ihmisten lääkityksen, jotta terapiassa edistyttäisiin. Tuloksia ei synny jos elämä on mukavaa.



Eli psykologi oli varmaan ihan oikeassa.



t. 3, 4 jne

Kyllä suuri osa terapeuteista on psykologeja. Psykiatrit on lääkäreitä. Toki monella heistäkin on terapeutin koulutus.



Mutta joo, siis siitä oon samaa mieltä, että nämä mt-puolen "keskusteluavut" eli psyk. sairaanhoitajat ja psykologit, jotka ei anna intensiivistä terapiaa vaan keskusteluapua silloin tällöin ovat aivan eri asia kun terapeutit.