Lue keskustelun säännöt.
Huudatusunikoulu 90-luvun alussa, muilla kokemuksia?
06.11.2010 |
Keskusteluissa viitattiin täällä johonkin artikkeliin,jota en ole lukenut, mutta oma kokemus on sairaalssa järjestetystä unikoulusta 1992.
Silloin oli pakko tehdä jotakin, kun tuntui että oksennan jo väymystäni huutavan vauvan kanssa. Neuvolan kautta pääsimme unikouluun saitaalan osastolle. Ideana oli lähettää äiti yöksi kotiin nukkumaan ja vauvaa rytmitettiin sairaalohoidossa.
Aamuisin osastolle palaaminen oli jotakin lopulisest järkyttävää. Lapsi oli huutanut niin paljon, että silmien ympärillä oli punaisia pilkkuja, luonet muurautuneet umpeen ja ääni mennyt rikki. Viisaammat vakuutelivat, että näin täytyy toimia, että rytmi korjaantuu.
Lopettihan se vauva huutamasta viikon koulun jälkeen, mutta kun olimme olleet kotona 1kk, huutaminen jatkui. Silloin minä äitinä olin tietenkin "epäonnistunut" kun palasin taas lapsen tahdon mukaan pomppimiseen.
- Mutta hyvän tähden, tuolla itkuun vastaamattomuudella ja siten hiljentämällä vauva oppii, että hänen tarpeillaan ei ole merkitystä ja vaikenee masentuneena!
Sydäntä raastaa ajatella mitä olen tehnyt lapselleni viisampien neuvosta ja haluan sanoa, että älkää ikinä lähtekö tuohon. Vauva ei itke ilkeyttään tai järjestelmällisestä halusta vain hyppyyttää äitiä. Hän tarvitsee jotakin. Ehkä sitten ne vanhemman kasvot lähelleen. Yöhuutojen aika on todella raskasta, mutta se loppuu ihan varmasti aikanaan.
Nuorempien kanssa olen noussut tarvittaessa loputtomiin ja "tassuttanut" ennen kuin koko termi tuli muotiin.
Kommentit (7)
Jos se vauva kerran äitiä tarvitsee, niin miksei se voi nukkua samassa sängyssä äidin kanssa? Miksi se pitää laittaa omaan sänkyyn, missä pelottaa, ahdistaa ja on turvatonta.
Meillä lapset nukkui tississä kiinni ensimmäiset 1,5 vuotta, sitten vasta opeteltiin nukahtamaan omaan sänkyyn, ja silloinkin tassuteltiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hoidin tuon unikoulun kotona niin, että laitoin vauvan sänkyynsä ja kun alkoi itkemään niin nostin syliin, sitten kun rauhoittui niin laskin takaisin, kun alkoi itkemään niin nostin taas syliin jne.
Huuudatusunikoulussa oli tarkat minuuttirajat: ensimmäiseen huutoon vastattiin 5min jälkeen, toiseen 10min jälkeen, kolmanteen 20min jälkeen ja jos huuto jatkui edelleen, käytiin sitten useammin. Seuraavina päivinä huudatusvälejä pidennetiin. Vauva siis ai karjua sängyssä esim. 20min ilman että kukaan näyttää naamaansa.
Tätä piti jatkaa kotona. Muistan sen kesän mökki-illat, kun istuin terassilla ja kuuntelin pinnasängyssä huutavaa lasta epätoivoisena ja tuijotin kelloa. ap
Eräs tuttu netistä teki tota samaa, ja kehui sitä jopa (tota huudatusunikoulua). Siis ihan nyt lähiaikoina. :S
uskon että sulla on asiasta paha olla. terve kiintymyssuhde ja perusturvallisuus on avaintekijöitä vauvan psyykkeen kehityksessä mutta uskon myös eheytymiseen. kun vauva tai lapsi saa riittävästi korjaavia kokemuksia, ei lapsi ole pilalla jostakin kokemuksesta. toivott lapsesi voi tänä päivänä hyvin. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todella itkuinen vauva olin ollut. Sairaalan unikoulussa yksi vuotiaana, minut oli laitettu varastoon nukkumaan etten häiritse muita. Kaksi yötä oli minun annettu itkeä, ei oltu lohduteltu yms. vain seurattu että "kaikki on hyvin".
Kotona nukuin sen jälkeen yöni hyvin. Mitään traumoja ei minulle ole kaiketi jäänyt, vaikka aika hurjalta tuo kuulostaakin.
Hyvin sujui ja aivan normaali ehkä jopa keskimääräistä fiksumpi lukiolainen on nyt.