Miten reipas jaksoit olla synnytyksessä? Mä en ollut sitten yhtään.

Ei tähän sen enempää !

mutta sitten kesken ponnistusvaiheen kätilö sanoi että nyt vauva pitää saada heti ulos keinolla millä hyvänsä. Sydänäänet olivat pudonneet tosi huonoiksi ja kas kummaa kun löytyi ihan uusi vaihe ponnistamiseen, kun tuli niin jumalaton hätä vauvan puolesta. :D

Mulla oli ainakin niin kauhea ponnistamisen tarve, että mä meinasin kuolla kun sanoivat ettei saa ponnistaa.



Lisäksi sanoivat, että eivät oo ikinä törmänneet ensisynnyttäjään joka ponnistaa yhtä tehokkaasti kuin minä. Ei tarvinut neuvoa yhtään.



Eli mä olin 'reipas' ihan pakosta ja halusin pois siitä hirveästä tuskasta (mikä ei sit loppunutkaan siihen kun vauva tuli ulos vaan).

lainkaan sitä kuuluisaa helpottavaa ponnistuksen tarvetta. Ponnistus tuntui vaan siltä että lantion seutu alkaa erkaantua muusta ruumiista. Ensisynnytys reilunkokoinen vauva jotenkin "rintamasuuntatarjonnassa" tms?

ap

Jos äiti voi hyvin ja samoin lapsikin, niin mitä väliä on reippaudella?

Mulla se ponnistuksentarve ei ollut mitenkään helpottavakaan. Se oli hirveää.



Mutta turha sitä on jälkeepäin liikaa miettiä. Vaikeaahan se on ponnistaa jos ei tiedä minne suuntaan tai milloin ponnistaa. Eräskin ystäväni sanoi, että epiduraalin vuoksi ei tuntenut kertakaikkiaan mitään eikä osannut ponnistaa riittävän tehokkaasti.



t: 4

aikas reipas. Ponnistusvaiheet kestivät 4 ja 6 minuuttia.

Kolmannessa olinkin sitten vähemmän reipas. Olimme juuri ja juuri kerinneet sairaalaan ja jouduinkin saman tien ponnistamaan. Yritin koko ajan pantata ponnistamista ja vain levätä, väsytti ihan pirusti (kello oli puoli viisi aamulla, joten en ollut nukkunut yöllä yhtään) vaikka oli kauhea ponnistamisen tarve.

Muistan, että yritin huitoa kädellä kätilöä pois alapäätä ronkkimasta, sattui niin maan perhanasti. Onneksi oli tosi mukava kätilö joka vain totesi, että rouva voi pitää kätensä siellä toisessa päässä =D

Pahin kohta oli se, kun vauva jäi hartioistaan jumiin ja kätilö joutui auttamaan ne ulos. Ajattelin, että nyt lähtee taju ja olen varmaan huutanut kuin syötävä oksentamisen välissä. Nyt hävettää, kun mieskin oli paikalla ja olisin halunnut olla "rohkeampi".

Noh, mainitaan nyt sitten vielä, että kaikki kolme synnytystä on luomuja (joskaan eivät omasta tahdosta) enkä ole revennyt yhdessäkään. Vain ekassa laitettiin muutama tikki nirhaumien takia.

nimittäin nopea käynnistetty synnytys saatiin aikaan. Epiduraali ilmeisesti vaikutti mulla vielä ponnistusvaiheessa, joka kestikin toista tuntia.



Ei minustakaan tarvitse olla reipas. Synnytys on jokaiselle juuri sellainen kun on. Itse huusin loppuvaiheessa apua ja lopuksi vain henkäilin että "anteeksi kaikki". ;)



ap

Ekassa en ollut ihan mukana koko touhussa ollenkaan. Olin 22v ja ihan pihalla...kivut oli ihan hirveet ja mikään puudute ei auttanut. No poika syntyi 47min ponnistamisen jälkeen.



Toinen synnytys meni ilokaasulla niin, että juuri ehdin saada spinaalin ja sit ponnistettiin ilman kipuja. Ponnistus 5min.



Kolmas tulikin jo melkein autoon ja tässä ehdin vähiten mukaan, hyvä kun sairaalaan kerkesin. Ilokaasulla tyttönen maailmaan ja ponnistus 1min.

Muuten synnytys oli ihan mukava (epiduraalin ansiosta), mutta ponnistusvaiheet (kaksi alateitse syntynyttä lasta) ovat olleet yhtä helvettiä.

Itse huusin loppuvaiheessa apua ja lopuksi vain henkäilin että "anteeksi kaikki". ;) ap

hoitojen jälkeen, olisi luullut että olen oiekin extra-reipas ja tsemppaan hyvin, toisin kävi :)

Joka ikistä piikkiä ja juttua jota mulle tehtiin kysyin, "sattuuko se?" "mitä sä teet?" Pyysin kaikki mahdolliset kivunlievitykset, ja sain myös koska huusin niin kovaa kuin kurkusta lähti supistuskipujen keskellä, se oli ihan kamalaa.

En uskaltanut ponnistaa ja itkin ja rääyin, ponnistusvaihe kesti sen takia 1,5h vaikka kätilö sanoi että saat vauvan ulos 15 minuutissa jos nyt vaan ponnistat.

Ompeluvaiheessa ja mahanpainelu vaiheessa yritin estää kätilöiden työtä, en pysynyt paikallaan ja taas vaadin kivunlievitystä kahteen tikkiin.

Jälkikäteen hävetti ihan hirveesti.

ap; kysymystä. Eihän sitä lasta reippaudella synnytetä, sehän on mieletön luonnonvoima, jossa tuuri ja länsimainen lääketide vaikuttaa synnytyksen kulkuun enemmän kuin äidin asenne ikinä. Voi olla ettei ihminen milloinkaan elämässään koe yhtä suurta kipua kuin synnytyksessä, ja miten siinä voi olla reipas kun on hädin tuskin tajuissaan.



Mut jos ap kokee jotenkin olleensa "huono" synnyttäjä, niin sitten minäkin olin huono.;) Mun synnytys kesti kaksi vuorokautta, se pystähtyi koska jouduin kipushokkiin enkä saanut kivunlievitystä ajoissa. Kyllä minäkin huusin kunnes olin niin kipeä etten enää pystynyt huutamaankaan, enkä kuullut enkä nähnyt enää mitään ja oli aivan sama vaikka oisin kuollut siihen paikkaan. Kun olin saanut kivunlievityksen, kiroilin myös kätilölle joka yritti häiritä mun raivoisaa ponnistusta rupattelemalla mukavia. Mut lapsi oli terve ja minä toivuin hyvin, joten mun mielestä synnytys oli kaikin puolin aivan onnistunut.

ja olen salaa tosi ylpeä siitä, vaikka typeräähän se on. Mutta olen muutenkin sellainen ihminen, että kovan paikan edessä hiljenen ja keskityn ja kaikki ylimääräinen hosuminen jää pois. En siis koe, että olisin ollut jotenkin supersynnyttäjä, vaan käyttäydyin oman luonteeni mukaisesti. Ja voihan olla, että seuraavassa synnytyksessä tulee eteen sellainen paikka, etten ole yhtään reipas.



Jos on ollut vähemmän reipas, ei siitä kannata murhetta kantaa. Synnytys on sellainen kokemus, että siitä voi olla surutta ylpeä, kun siitä jollain lailla on selvinnyt.

Ei reippaus ole mikään tavoiteltu ihanne, mutta kunhan kyselin, kun moni taas kertoo, miten ihan asenteella homma helpottui.



Ehkä itsekin käyn jälkityönä läpi eri tuntemuksia ja mietin, kuinka paljon voin itse synnytyksen kulkuun vaikuttaa. Ei mua siis haittaa, etten ollut omasta mielestäni reipas. Ei tarvi olla.

silloin kun synnytys käynnistettiin. Olin valvonut käytännössä muutaman vuorokauden ja odottanut osastolla ja olin niin loppu, että vain ja ainoastaan itketti. Kätilöt olivat töykeitä eivätkä sympanneet YHTÄÄN.



No parin tunnin päästä käynnistyksestä vuoro vaihtui ja paikalle tuli uusi kätilö, joka heti ymmärsi ja oli tosi mukava. Sain älysti lisää virtaa ja luottoa ja loppu meni hyvin, myös kivut ennen epiduraalia ja ponnistusvaihe.



Itselläni kätilöllä oli ihan mieletön vaikutus. Synnytän pian toisen ja pelkään kipua eniten sitä että saan kyynisen ja välinpitämättömän kätilön.

homma ekasta kunnon supparista kesti vähän yli 4h joten hyvin jaksoin.

Mulla oli jo ponnistustarvetta kotona, joten alkoi tulla kiire sairaalaan... tutkimushuonessa olin sitten jo 9cm auki, ja ponnistusvaihe kesti 20min. Mitään kivunlievitystä en ehtinyt saamaan. Kätilön neuvot milloin ponnistetaan ja milloin ei, auttoivat minua suuresti, en tiedä mitä siitä olis tullut ilman häntä.

Sairaalan pihalta valmiiseen vauvaan meni 15 minuuttia

Pikku herra päätti tulla sellasella vauhdilla, että en ehtinyt saada mitään muita kivun lievityksiä, kun kaksi aquarakkulaa. Itkeä kyllä meinasin, kun tajusin että en ehdi saada mitään miuita lievityksiä, siinä kohtaa toivoin että ois voinu jotenkin skipata koko synnytyksen. Onneksi mulla on aika hyvä kivunsietokyky :p huusin kyllä varmaan ihan järettömästi :D Jossain vaiheessa kätilö käski ottamaan sukista kiinni ja mä siinä jotain yritin kapinoida vastaan että "en taho", sieltä tuli niin napakka uusi kehotus ottaa niistä kiinni, että ei auttanu kun totella. JA etenkin siinäkohtaa kun pojan pää oli puoliksi ulkona (ja jämähti siihen :P) niin meinasi toisen kerran tulla totaalinen epätoivo.

Onneksi kaikki oli kuitenkin seitsemässä minuutissa ohi ja jäi kyllä sellanen olo, että selvisin ihan hyvin ja reippaasti ^^ eikä miehellekkään jäänyt siitä mitään traumaa :p

Tokassa pystyin paremmin kontrolloimaan ja onneksi sain toimivan epiduraalinkin ennen kuin meni liiallisuuksiin.



Kolmannessa taas sitten löi yli ja reippaasti ja huusin niin maan perkeleesti (käynnistetty synnytys, epiduraali ei toiminut, mutta oksitosiinia tuupattiin vain lisää).

Mutta mä menin synnyttämään sillä asenteella, että itse olen itseni tähän jamaan saattanut, ja nyt tarttis saada se lapsi ulos. Ei synnyttäminen kivaa ole, mutta niin kauan kuin kyseessä on ihan normaalisti etenevä synnytys, turha siitä on sen kummemmin nillittää. Suurin osa meistä äideistä on siinä tilanteessa kuitenkin omasta halustaan...