Lue keskustelun säännöt.
Surettaa niin nuoruudenystävien menetys - onko syy minun vai kenen?
11.06.2010 |
Meitä oli opiskeluaikoina 5-6 tytön porukka, ja opiskelimme, juhlimme ja matkustelimme yhdessä. Erityisesti yksi näistä tytöistä tuli minulle tosi läheiseksi ystäväksi. Muidenkin kanssa tulin hyvin juttuun.
Elämä vei niin, että minä löysin ensimmäisenä porukasta miehen ja perustin perheen. Yhteydenpito tyttöporukkaan väheni selvästi lukuunottamatta tätä yhtä hyvää ystävää. Minulla oli yhtäkkiä omat kuvioni miehen ja lapsen kanssa. Minä siis itse laitoin perheen etusijalle, mutta myös tyttöporukan puolelta yhteydenpito muuttui: tajusin, ettei minua kutsuttu enää mukaan mihinkään. Osa tytöistä myönsi suoraan kateutensa siitä, että minulla oli mies ja lapsi. Eräs jopa sanoi, että ethän sinä mitään ystäviä tarvitse kun sinulla on mies. :o
Kului muutama vuosi, ja tyttöporukkaan iski nopeassa tempossa perheenperustamisbuumi. Kaikki alkoivat seurustella vakavasti, osa meni naimisiinkin ja kaikki saivat lapsen. Kaikilla muilla asiat siis tapahtuivat suunnilleen yhtä aikaa, ainoastaan minä olin muita noin 5 vuotta edellä.
Nyt me kaikki olemme pienten lasten äitejä, elämämme ruuhkavuosissa. Surukseni olen huomannut, että koko muu porukka pitää edelleen yhteyttä, järjestää tapaamisia jne, mutta minua ei koskaan kutsuta mukaan. Kyllä, tunnen itseni yksinäiseksi ja "hylätyksi". On minulla nykyäänkin kavereita muualla, mutta ei oikein ystäviä.
Sanokaas nyt rehellisesti, onko näin käynyt olosuhteiden pakosta vai onko syy minun? Olisiko minun pitänyt aikanaan änkeä väkisin mukaan sinkkurientoihin, jotta olisin saanut pitää ystäväni? Tai jos nyt haluaisin tavata tyttöjä, niin pitäisikö minun olla se, joka kutsuu (haluaisikohan kukaan edes tulla...)? Onko siis väärin olla pettynyt siitä, ettei minua kutsuta edes nyt, kun elämäntilanne on kaikilla sama? :(
Kommentit (4)
Kirjoitit tuossa, että yhteydenpito ystäviisi jäi (paitsi siihen yhteen) perheen myötä. En tunne sinua, mutta jotenkin tuosta välittyi sellainen kuva, että hävisit kuvioista ja vähän viestit kavereille, että tämä oli nyt tässä.
Et varmaan niin tarkoittanut, mutta ensimmäisen lähtijän kohdalla voi helposti muu porukka ajatella, että okei sitä ei enää kiinnosta.
Kun muut sitten pikkuhiljaan tulivat perheellsiksi eivät enää muistaneet reaktioitaan ekaan lähtijään.
Hoh, tulipas sekava selitys, mutta vähän tälleen huomaan erään tutun kohdalla käyneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoitit tuossa, että yhteydenpito ystäviisi jäi (paitsi siihen yhteen) perheen myötä.
Tapasin kyllä tyttöjä joskus, usein yksi kerrallaan. Mutta jotenkin se, että minulla oli mies, muutti kaiken: yhteys ei enää ollutkaan luontevaa. Tuli kuilu väliin. Ihan kuin minulle ei olisi esim. haluttu puhua mistään henkilökohtaisesta, vaikka yritin parhaani mukaan osoittaa kiinnostusta toisen asioihin. En siis hölöttänyt koko ajan miehestä, raskaudesta tms.
Tuo kuilu ei ole näköjään vuosien jälkeenkään kuroutunut umpeen.
ap
tai mitälie eivät tainneet ollakaan sinun kavereitasi. Ei elämäntilanteen muuttuminen pitäisi vaikuttaa kaveruuteen vaan oikeat kaverit olisivat hyväksyneet vakiintumisesi ja olleet iloisia puolestasi:) Mitä tollasilla ystävillä tekee? Aina pitää olla varpaillaan ettei vaan ole mikään erilailla kuin toisilla???
Ystävyydessä ei voi olla vapaamatkustaja vaan pitää olla tasapuolisen aktiivinen!